Jesse Lepistö
Aamuaurinko herätti huonosti nukkuneen kirjailijan. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli vihainen soitto kiinteistönvälittäjälle; hänelle kun ei oltu kerrottu mitään ihmisiin jo tottuneista jättilinnuista. Yön synkät unet kuitenkin kummittelivat vielä hänen päässään. 'Kunpa hän olisi ollut nopeampi. Kunpa se olisi saanut minut.' Hän yritti ajaa tutut ajatukset tiehensä, ja latasi kahvinkeittimen. Päätään pudistellen, hän avasi kannettavan tietokoneensa, ja kävi läpi eilisen harvat rivit.
”Roskaa,” Hän tuhahti. ”Täydellisen käyttökelvotonta.” Savuke huulessaan, matkapuhelin korvallaan hän asteli ulos. Vaistonvaraisesti, Samuel vilkaisi puuvanhusta. Ei merkkiäkään pöllöstä.
Sen silmät loimusivat hänen mielessään. Niin kummaliselta kuin se kuulostikin, niissä oli ollut jotain tuttua.
”Te siis soititte minulle kahdeksalta aamulla vain valittaaksenne siitä, että korvessa on eläimiä?”
”Ette nyt taida ymmärtää. Se lintu oli valtava, eikä se tuntunut pelkäävän ollenkaan.”
”Kuulkaa, herra Whitehead – Sam – , eläimiä vaeltaa asutusalueillakin. Miten kuvittelette etteivät ne voisi silloin tällöin eksyä mökkinne pihaan?” Hetken hiljaisuus. ”Päiväni ovat kiireisiä, enkä haluaisi viettää aamuani tolkuttaen teille sitä tosiasiaa, että eläimet nyt sattuivat olemaan siellä ennen teitä.”
”Ymmärrän.” Samuel huokaisi. ”Kuulemiin”.
”Kuulemiin, Sam. Onnea kirjanne kanssa.”
Palattuaan sisälle, synkkämielinen kirjailja muisti intiaanivanhuksen antaman pussukan.
Se ei oikeastaan tuoksunut hyvälle, muttei myöskään haissut pahalle. Hän kohautti olkiaan ja ripusti sen roikkumaan pieneen, takille tarkoitettuun naulaan, ajattelen tarvitsevansa kaiken mahdollisen avun. Hän kaatoi kahvia mielimukiinsa, jonka oli tuonut mukanaan kaikki ne kilometrit kaupunkiasunnostaan. Se oli tavallaan hänen oma talismaaninsa; mistään muusta kupista juominen tuntui väärältä, ja pilaisi varmasti hänen päivänsä. Hän ei kuitenkaan tuntenut olevansa taikauskoinen, vaan enemmänkin tapojensa orja. Hänen psykiatrinsa oli tosin toista mieltä.
Hän pohti, olisiko hänen pitänyt myöntää tarvitsevansa apua aikasemmin, olisiko se muuttanut jotain; olisiko Diana vielä hänen kanssaan? Olisivatko hänen yönsä rauhaisampia? Haroen mustia hiuksiaan, Samuel tuijotti mustaan kahviinsa. Mustuus tuntui laajenevan, syövän ympäriltään kaiken muun. Se kasvoi, kunnes ei ollut enää mitään muuta, se syveni kunnes paluuta ei enää ollut. Hän haparoi pimeässä, löytämättä kuitenkaan minkäänlaisia seinämiä; musta tyhjyys tuntui suunnattomalta. Hän käveli eteenpäin, ehkä minuutteja, ehkä vuosia. Mikään ei muuttunut, ympärillä oli vain avoin, kaiken nielevä yö. Kunnes jokin liikahti. Jokin liikkui mahdottoman synkässä avaruudessa. Loimuavat silmät rävähtivät auki, polttaen hänen silmänsä kuoppiinsa, polttaen hänen lihansa luiden ympäriltä. Luiden, jotka valon epäpyhä voima valkaisivat ja häivyttivät tomuksi. Tomu kirkui tuskissaan levitessään jumalattomaan, kylmään maailmankaikkeuteen.
Samuel havahtui ovelta kuuluvaan koputukseen. Hiestä märkänä, huohottaen, hän pakotti itsensä täriseville jaloilleen. Hän katsoi peiliin, ja pyyhki enimmät hikipisarat sinisen paitansa hihaan. Hän käveli ovelle, niin rauhallisesti kuin vain suinkin pystyi, horjahtaen vain kerran ja toivoen että koputtaja olisi malttamattomuuksissaan jo poistunut.
”Huomenta naapuri,” Sani huudahti hymyillen. ”Näytät kasalta paskaa.” Samuel oli ollut varautunut navajoviisauteen, eikä voinut olla naurahtamatta vanhuksen sanat kuullessaan.
”Huomenta vain, vaikken usko olevani vielä ihan herännyt.” Hän sanoi raaputtaen päätään.
”Pitikö pöllö kenties sinut hereillä?” Vanhus virnisti.
”Ai, sinäkin näit sen? Jo oli otuksella kokoa.” Samuel naurahti hermostuneesti.
”Ei, en nähnyt, kuulin vain. Harmi, olisin todella tahtonut nähdä sen...”
”Totta puhuen, se säikäytti minut pahanpäiväisesti.” Hän sanoi nolona, vilauttaen hymyntapaista. ”Pitäisikö minun varautua muihin pelottomiin luontokappaleisiin?”
”Kyllä minä näen eläimiä metsässä kulkiessani, mutta olettaen että pysyttelet täällä, uskoisin että tapaat vain kaikkein uteliaimmat elikot.” Sani levitti kätensä. ”Et kai silti muuttanut tällaiseen paikkaan eläimiä pakoon?” Hän kähisi, pidätellen naurua.
”En kai sitten.”
”Haistan kahvin. Sopiiko liittyä seuraan? Olin aamukävelyllä, ajattelin pysähtyä tiedustelemaan miten olet sopeutunut Äiti Luonnon syliin.”
”Mikäs siinä.” Pieni vanhus asteli sisään Samuelin perässä. Hän etsi jotain katseellaan, ja osoittikin kohta tuomaansa pussukkaa.
”Ah, ripustit siis lahjani. Onko se herättänyt mielikuvituksesi?” Sani virnisti silmät loimuten. Epäilys hiipi Samuelin mieleen. Se muuttui pian kauhistukseksi ja raivoksi.
”Mitä pussissa on? Huumasitko sinä minut!?” Hän karjui, saaden pienen, hauraan miehen näyttämään lähes mikroskooppiselta.
”E-en minä... Tarkoitin vain hyvää...” Sani sopersi ja hieroi hermostuneesti käsiään yhteen. Samuel harppoi naulalle ja heitti pussin päin Sanin kasvoja.
”Mene pois ja vie huumeet mukanasi!” Sani hieraisi kohtaa johon pussi oli osunut. Ilme hänen kasvoillaan muuttui surullisesta loukkaantuneeksi. Ja raivostuneeksi. Hän nosti nahkapussin lattialta ja kiiruhti pois sulkematta edes ovea.
”En voi uskoa...” Samuel tuhahti ja löi oven kiinni. ”Ei ihmisiä voi huumata vaikka kuinka tarkoittaisi hyvää...” Sisimmässään hän kuitenkin tunsi sääliä; mieshän oli mitä ilmeisemmin perin yksinäinen. Hän oikaisi sängylle, sulkien silmänsä ja hengittäen syvään. Kohta hän oli jo unten mailla.
Painajainen vuosien takaa oli kuin tumma muukalainen joka seurasi häntä kaikkialle. Mihin vain hän meni, se löysi hänet. Se kietoi kylmät kätensä hänen kaulansa ympärille ja puristi kaiken ilon ja elinvoiman ulos hänestä. Hän seurasi punaisin, väsynein silmin energian kohoamista taivaalle. Taivaalle, joka ei välittänyt.
Uudestaan ja uudestaan, hänen veljensä jäi jälkeen. Samuel juoksi minkä jaloistaan pääsi, kirkuen hänen nimeään. Ja joka ainoa kerta, karhu sai hänet kiinni. Hän saattoi vain katsoa voimattomana veljensä etääntyvää, verentahrimaa ruumista, jota suuri peto riepotteli kuin räsynukkea. Samuel pääsi aina pakoon. Hänen veljensä ei koskaan. Ketään ei milloinkaan tullut apuun, eikä Matthew koskaan juossut lujempaa. Lopulta vain kuolema ja yksinäisyys olivat läsnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti