Jesse Lepistö
Herättyään Samuel kaivoi laukustaan valkoisen purkin. Hän empi hetken, mutta päätyi lopulta avaaman sen. Pudistellen päätään, hän kaatoi kaksi pilleriä tärisevään käteensä. Hän tunsi jo olevansa koukussa tuohon kirottuun lääkkeeseen, eikä hänen orastava alkoholiongelmansa ainakaan helpottanut asiaa. Veden kohinaa. Pää taakse, nielaisu. Purkin kolmiosta huolimatta, hän päätti lähteä mitä pikimmin ajelemaan kyläkauppaa kohti; olihan askissa vain yksinäinen savuke. Hän vakuutti itselleen ajavansa hiljaa, varovasti, eikä varmasti törmäisi mihinkään.
Aurinko oli jo alkanut laskea kun Samuel palasi. Savukkeiden lisäksi hän oli ostanut ruokatarvikkeita, mutta vain sellaisia jotka säilyvät pitkään; muun muassa purkkihedelmiä ja -papuja, säilykelihaa ja pastaa. Hurinaa. Terävä piippaus. Pavut tuntuivat vielä olevan viileitä, mutta kulho oli tulikuuma.
”Perkeleen muinaismuisto.” Hän ärähti, mutta alkoi nälissään kauhoa kylmiä papuja sen enempää mukisematta. Samuel ei ollut lainkaan varma milloin oli viimeksi syönyt.
Hän yritti pukea painajasensa sanoiksi. Sanoiksi, joita voisi käyttää uudessa kirjassaan. Tekstitiedosto täyttyi kryptisistä lauseenpuolikkaista. Ennen pitkää hän kuitenkin pystyi muodostamaan joitakin (kokonaisia) lauseita jotka hän sitten nivoi yhteen. Hän jopa sai idean uuteen hahmoon, kiitos Sanin. Hän myhäili itsekseen. 'Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.'
Noustessaan savukkeelle, Samuel huomasi ikkunasta avautuvan maiseman olevan sysipimeä. Hämmästyneenä, hän vilkaisi kelloa. Hän oli kirjoittanut tunteja. Epäusko hänen kasvoillaan muuttui leveäksi hymyksi – kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Hän saapasteli ylpeänä ovelle ja laski kätensä kahvalle. Raapimista. Aivan oven takaa. Samuel veti hätääntyneenä kätensä pois kahvalta ja jähmettyi paikalleen. Veri kohisi hänen suonissaan ja kaikki hänen aistinsa olivat terävöityneet huippuunsa. Hän kuuli oven takaa nuuskimista. Päässään, hän kävi läpi vaihtoehtoja. Se voisi olla sen iäkkään rouvan koira jonka hän oli nähnyt saapuessaan alueelle, koirathan karkaavat alituiseen. Epäröiden, hän hiipi ikkunan luo. Ei mitään. Hän ei nähnyt edes puudelia. Samuel huokaisi syvään ja palasi tuolilleen. Mutta juuri kun hän oli istumassa alas, jokin iskeytyi ikkunaan ja sai Samuelin huudahtamaan pelästyneenä. Hän hiipi takaisin ikkunalle, kulkien niin hiljaa kuin narisevassa, vanhassa mökissä oli mahdollista. Jokin tuijotti sisään, keltaiset silmät liekehtien. Harmaa susi seisoi kuunvalossa, paholaismaiset silmät kiiluen. Samuel kirkaisi ja armollinen, pehmeä pimeys otti hänet syleilyynsä.
Havahduttuaan lattialta, Samuel oli jälleen soittanut kiinteistönvälittäjälleen. Tälläkään kertaa hän ei ollut arvostanut aamuista valitussoittoa. Joka tapauksessa, hänen äänensävynsä oli muuttunut Samuelin mainitessa Sanin vierailun ja heidän riitansa. Kiinteistönvälittäjä, herra Stone, oli myöntänyt uskovansa vanhuksella olevan yliluonnolisia kykyjä; hän sanoi ettei navajon vihaa kannattaisi ottaa kevyesti. Tähän Samuel oli vain tuhahtanut ja katkaissut puhelun. Hetkeä myöhemmin, hän kuitenkin huomasi ajatuksen vaivaavan häntä. Mitä jos vanhus oli, jotain taikaa käyttäen, usuttanut eläimet hänen kimppuunsa? Ehkä Sani oli lähettänyt pöllön tarkkailemaan häntä, ja ehkä suututtuaan hän oli käskenyt sutta pelottelemaan häntä.
Päivä vieri hiljalleen eteenpäin ja Samuelin mieli oli vieläkin huolesta harmaa. Hän tunnisti lähestyvän migreenikohtauksen ja hänen kätensä tärisivät ravinnon puutteesta. Tietäen ettei hän kykenisi tässä tilassa kirjoittamaan riviäkään, hän päätti niellä ylpeytensä ja pyytää vanhukselta anteeksi, oli hänellä maagisia kykyjä tai ei. Avattuaan oven, hän huomasi Sanin aivan talonsa liepeillä. Hän näytti jähmettyneen paikoilleen, mutta kun Samuel huusi – niin ystävälliseen sävyyn kuin suinkin – hyvät huomenet, pinkaisi Sani juoksuun. Hämmästynyt Samuel juoksi hänen peräänsä.
”Odottakaa! Olen pahoillani!” Hän huusi, mutta Sani ei edes katsonut taakseen. Samuel juoksi minkä jaloistaan pääsi, muttei tavoittanut vanhusta. 'Miten ihmeessä hän juoksee noin lujaa? Hänhän on vähintään seitsemänkymmenen!' Yhtäkkiä pieni mies katosi metsään. Samuel epäröi; syvemmälle johti vain pieni, iätön polku. Keräten kaiken rohkeutensa, hän asteli hitaasti eteenpäin. Tämä osa metsää oli paljon synkempi ja tiheämpi, eivätkä auringonsäteet koskettaneet maan lehtipeittoa puoliksikaan niin paljon kun Samuel olisi toivonut. Syvät varjot tanssivat hänen näkökenttänsä laidoilla, ja häntä ympäröivät huojuvat oksat loivat puristavan ilmapiirin. Kuolleet lehdet hajosivat hänen askeltensa tahdissa, luoden äänen joka kuulosti kovalta kuin ukkonen Samuelin päässä. Synkemmäksi ja synkemmäksi metsä kävi, kunnes viimein Samuel näki mökin, joka näin hämärässä olisi voinut olla lähes minkä värinen tahansa. Hän näki myös pienen hahmon mökin vieressä ja harppoi sitä kohti.
”Viimeinkin. Mikset voinut odottaa? Tahdoin vain --” Samuel tuijotti hahmoa. Näin läheltä hän näki sen silmien olevan kiinni. Yhtäkkiä ne aukesivat, loimuten kuin helvetintuli. Hän jäätyi paikalleen, vaikka pakokauhu jäyti hänen jokaista luutaan. Hän kykeni ainoastaan tuijottamaan syvälle noihin helvetillisiin silmiin. Hahmo alkoi muuttua. Liha suli, piiskaten ilmaa lonkeroina. Se kupli, vetäytyi ja soljui kuin vesi. Veri kiehui ja luut vääntyivät perversissä tanssissa, kaikki muu paitsi silmät muuttuivat, liikkuen ylös, alas ja jokaiseen ilmansuuntaan. Hahmo avasi valtavan suunsa, ja sen ääni oli unohdettujen demonien kiljuntaa. Samuel kaatui änkyttäen selälleen kun painajaismainen valssi yltyi yltymistään, kunnes yhtäkkiä, hahmo otti taas muodon jonka ihmismieli pystyi käsittämään. Ja noiden palavien silmien valossa, Samuel tiesi tuijottavansa ylöspäin omiin kasvoihinsa.
Omistettu Äidille ja Jarnolle, punaisen mökin asukeille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti