Riitta Niemistö
Edellinen elokuva päättyi siihen, kun Bilbo sujautti arkkikiven taskuunsa ja Smaug lähti kohti Esgarothia. Me kaikki kirjan lukeneet tiedämme, miten tarina jatkuu. Sivuja ei ole enää monta, mutta kummasti Peter Jackson sai tästä pitkänpuoleisen elokuvan. Odotin näkeväni tasohyppelyä ja että Legolas kehittää taas jotain uutta. Legolasin hyppely kivillä olikin yksi elokuvan hauskimmista kohtauksista. Kun tiesi, ketkä kuolevat ja ketkä jäävät henkiin, ei tarvinnut jännittää kuin korkeintaan Taurielin puolesta. Legolas ja Tauriel ovat toki aivan ylimääräisiä hahmoja tarinassa, mutta ihan hyvin he paikkansa täyttivät. Kääpiöiden ja haltioiden välisen ystävyyden olisin kyllä jättänyt pois vielä tästä tarinasta: se on Gimlin ja Legolasin välinen juttu se.
Gandalf oli kirjassa pitkään poissa. Hobitin tarinassa kerrottiin vain, että Noita karkotettiin Synkmetsästä. Sormusten herrasta ja Tarun liitteistä tiedämme, että Valkoinen neuvosto oli asialla ja että Noita oli Sauron. En ole aivan varma, halusinko nähdä, miten tämä karkottaminen tapahtui. Vaikka olihan se kiva tavata Elrond vaihteeksi ihan tositoimissa, Saruman samoin. Radagast pupuineen on myös kerrassaan mainio hahmo. Jotenkin vain jäi sellainen tunne, että koko kohtaus oli kirjoitettu taustoittamaan Tarua sormusten herrasta ikään kuin se tällaista taustoittamista tarvitsisi.
Elokuvan parhaat kohtaukset olivat suoraan Tolkienilta: Bilbon touhut arkkikiven kanssa, kotiinpaluu ja Gandalfin lausunto Bilbon paikasta tässä avarassa maailmassa. Muuten Bilbon rooli taistelussa ja sitä myöten koko elokuvassa oli varsin pieni. Martin Freeman tekee kyllä taas ihan loistavan roolityön. Ian McKellen samoin Gandalfina. Muutenkin näyttelijät on valittu hyvin ja täyttävät paikkansa. Elokuvan heikkoudet ovat muualla.
Haltioiden ja kääpiöiden välillä on kaikenlaista, mutta yhdistyminen yhteistä vihollista vastaan on kuvattu hyvin. Sitä taas en ymmärrä lainkaan, miksi Jacksonin piti yhtäkkiä pistää Thranduil suunnittelemaan vetäytymistä kesken taistelun. Tolkienin haltiat vihaavat örkkejä niin, että eivät missään tilanteessa vetäydy. Pienempänä detaljina jäi häiritsemään se, että Thorin väitti mithrilin olevan hänen esi-isiensä käyttämä nimitys. Kyllä se nyt vain on haltiakieltä ja ihan käytössä ollut nimitys: paita oli kuulunut jollekin haltiaprinssille.
Tolkien-puristi minussa paheksuu viittausta Konkariin: tämä oli tarinan aikaa kymmenvuotias, asui Rivendellissä ja tunnettiin nimellä Estel. Jos hänet oli pakko tuoda tarinaan, niin olisi tuotu silloin jo ensimmäisessä elokuvassa, kun kääpiöt piipahtivat Rivendellissä. Elokuvan jälkeen piti hiukan tutkailla karttaa ja, toden totta, Agbarissa on Gundabadin vuori, lähempänä kuin Dol Guldur, mutta kauempana kuin Rautavuoret. Tämän taas Tolkien-puristi hyväksyy. Myös taistelun loppuratkaisu meni aivan oikein.
Kun Tolkienia lukee, monessa kohtaa huomaa, kuinka tarinat on kirjoittanut sodan käynyt mies. Mies joka osallistui Sommen taisteluun ja olisi ystäviensä lailla kuollut ellei olisi sairastunut ampumahautakuumeeseen ja päässyt sairastuvan kautta pois rintamalta. Elokuvissa taas nämä taistelut... ne ovat tietokonepelejä. Kun myös Christopher Tolkien on kokenut sodan rintamalla, ymmärrän hyvin, ettei hän näistä elokuvista oikein perusta.
Tykkäsinkö minä? No tottakai. Ei tämä mikään Tarun sormusten herrasta elokuvatrilogian lainen tajunnan räjäyttävä kokemus ole. Kun ottaa taistelut huumorilla ja tanssinäytöksinä, niin voisihan sitä parituntisen huonomminkin viettää. Täytyy nyt toivoa, että pidennetyssä versiossa olisi enemmän Tolkienia. En kyllä oikein tiedä, mitä se voisi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti