Tenavat - elokuva (2016)

Marko Ikäheimo

Charles M. Shulzin Tenavien ideaa ei varmaankaan tarvitse kenellekään selittää. Oma suhteeni alkuperäiseen sarjakuvaa alkaa muinaisella 70-luvulta, jolloin rakkain leluni 4-vuotiaana oli puhallettava Ressu-lelu. Muistan vieläkin sen kumisen tuoksun ja nukkapinnan tunnun.

Tietyssä määrin hirvitti aloittaa tämän elokuvan katsominen. Suurin pelko oli, että maailma on nykyaikaistettu täysin tunnistamattomaksi. Tämä pelko ainakin oli aiheeton. Tapahtumat on jätetty täsmälleen sarjakuvien ympäristöön, jossa lapsilla ei ole kännyköitä, eikä edes internettiä näy missään.

Osan aikaa taustalla kuuluu jopa sitä samaa jazz-henkistä musiikkia, johon olemme aina Tenavien ruutuversioissa tottuneet. Kaltaiselleni vanhalle patulle tämä kelpaa hyvin, eikä tuo tuntunut 10- ja 7-vuotiaitakaan hirveästi haittaavan. Mukaan oli heitetty pari moderninpaa pop-kappaletta, jotka eivät oikein sovi kokonaisuuteen.

Elokuva on onnistunut säilyttämään Jaska Jokusen hahmoon sisältyvän ikuisen epäonnistujen surumielisyyden. Jaska Jokusen melankolia on kuitenkin jazz-surumielisyyttä, joka ei sorru epätoivon alhoon. Päähenkilömmekin jaksaa yrittää kaikesta huolimatta, ja jokin jopa onnistuu häneltä. Ei liian hyvin, tietenkään.

Ressukin on (tietysti) tietysti mukana Punaista Paronia jahtaamassa. Nämä osuudet keventävät hyvin tarinaa, mutta eivät onneksi kuitenkaan kaappaa pääosaa elokuvasta.