Heikki Räisänen: Koraani ja Raamattu

Gaudeamus, 1986

Riitta Niemistö

Kun etsii kirjastosta Raamatun tutkimukseen liittyvää kirjallisuutta, ei koskaan voi olla ihan varma, mitä löytää. Voi tulla niin tieteellistä tekstiä, hartauskirjallisuutta, tieteelliseksi väitettyä huuhaata tai mitä hyvänsä tältä väliltä. Kalaksikukon aihepiiriin kuuluvat scifin, kauhun ja fantasian lisäksi monenlaiset tiedejutut, myös eksegetiikka. Raamattua itseään, sen enempää kuin muitakaan pyhiä kirjoja, en silti ajatellut Kalaksikukossa "arvostella", vaikka yksi Raamatun kirjoista, Joonan kirja, onkin oikeastaan fantasiatarina. Eksegetiikka on kiinnostava tieteenala siksikin, että monessa fantasiatarinassa uskonnolla on merkittävä rooli, jolle oikeiden uskontojen ja oikeiden pyhien teosten tunteminen antaa lisäsyvyyttä.

Eksegetiikan emeritusprofessorin Heikki Räisäsen tuotanto on aina turvallinen valinta: hänen tekstinsä ovat sellaista tiedettä, jonka hyväksyisi ateistinenkin tiedemies. Kirjassa Koraani ja Raamattu hän kertoo näiden kahden pyhän kirjan välisestä suhteesta, vertaa erityisesti sitä, millaisen kuvan ne antavat Jeesuksesta ja millaisen kuvan predestinaatio-opista. Tätä kirjaa lukiessa on hyvä olla eksegetiikan peruskäsitteiden jo hallussa.

Pyhien kirjojen erilainen syntyhistoria

Koraania ja Raamattua verrattaessa on hyvä heti tiedostaa, miten ne ovat syntyneet. Koraani perustuu profeetta Muhammedin muutaman kymmenen vuoden aikana saamiin ilmestyksiin ja muslimit uskovat, että Koraani on kopio taivaassa olevasta kirjasta. Raamattu on taas kirjakokoelma, joka on syntynyt yli tuhannen vuoden aikana eikä se ole kristityille samalla lailla suoraa Jumalan puhetta kuin Koraani muslimeille, vaan ihmisten kirjoittamia todistuksia Jumalan toimimisesta historiassa, toki uskovalle Pyhän hengen inspiroima teos. Raamatun kaanonin vakiintuminen vei vuosisatoja. Kristityissä on niitäkin, jotka pitävät Raamattua suurin piirtein Pyhän hengen sanelemana teoksena, mutta he lienevät nykyään vähemmistössä.

Merkittävä ero nimenomaa Uuden testamentin ja Koraanin välillä on se, että Uuden testamentin kirjoittajat olivat kyllä hengellisiä, mutta eivät maallisia johtajia. Muhammed sen sijaan nousi myös maalliseksi johtajaksi ja Koraanista löytyy monenlaisia arkielämän säädöksiä. Itse olen pitkää imetystä ihmetelleille tavannut sanoa, että Koraanikin neuvoo imettämään kaksivuotiaaksi saakka.

Sanoman vastaanotto

Muhammedilla ei ollut käsillään Raamattua kirjana, mutta hän oli kyllä tekemisissä niin juutalaisten kuin kristittyjen kanssa. Räisäsen mukaan muslimien tapa rukoilla heittäytymällä maahan on omaksuttu kristityiltä ja oli alun perin varsin kova paikka ylpeille arabeille. Koraanista löytyy tekstejä, joissa haetaan selitystä sille, miksi monet kristityt ja juutalaiset eivät ottaneet hänen sanomaansa vastaan. Räisänen löytää vastaavia tekstejä Uudesta testamentista, erityisesti Paavalilta, missä pohditaan, mikseivät kaikki juutalaiset ottaneetkaan vastaan sanomaa Jeesuksesta. Näitä tekstejä, kontekstistaan irrotettuna, onkin sitten käytetty monenlaisiin poliittisiin tarkoituksiin.

Uusi tulkinta vanhasta kertomuksesta

Muhammedin tuntemat kristityt eivät edustaneet sitä kristittyjen valtavirtaa, joka lopulta jäi elämään, vaan ns. harhaoppeja. Räisänen erittelee, miten monet Uuden testamentin kaanonin ulkopuolelle jääneet tekstit ovat mukana Koraanin kertomuksissa Jeesuksesta, Marian pojasta. Vaikka Koraanin kuvaus Jeesuksesta on kovin erilainen kuin kristinuskon Jeesus-kuva, niin se ei Räisäsen mukaan ole koko totuus. Jokainen evankeliumi antaa hyvin omanlaisen kuvauksen Jeesuksesta ja Räisäsen mukaan Luukkaan kuvaus on monessa suhteessa lähempänä Koraanin kuvausta kuin Johanneksen kuvausta. Kristityt lukevat evankeliumeita yleensä paloittain, pätkän sieltä ja toisen täältä, jolloin nämä erot jäävät helposti huomaamatta.

Länsimaalainen lukija ajattelee helposti Koraania lukiessaan, että "ei se noin mennyt". Räisänen huomauttaa, että siinä helposti unohtaa, että samoin voisi ajatella esimerkiksi Matteuksen evankeliumia lukiessa. Matteus siteeraa paljon Vanhaa Testamenttia ja irrottaa sitaatit kontekstista ja näin kristityt edelleen Vanhaa Testamenttia lukevat. Kristitty löytää sieltä ennustuksia kristuksesta, joita juutalainen lukija tuskin sellaisina pitää.

Koraanintutkimuksen nykytila

Kirjansa loppupuolella Räisänen erittelee koraanintutkimuksen tilannetta 80-luvun puolivälissä. Muslimeille aihe on vaikea, koska Koraani on heille oikeassa samassa asemassa mitä kristityille Jeesus. Niinpä eniten Koraania ovat tutkineet länsimaiset tutkijat. Vanhimmat tulokset ovat olleet peräti asenteellisia: samanlainen toiminta Vanhassa testamentissa todistaa Jahven suuruutta ja majesteettisuutta, ja Koraanissa taas tekee Allahista arvaamattoman despootin.

Lopuksi Räisänen kuitenkin muistuttaa, että ei sitä Raamattuakaan vielä kovin pitkään ole tieteellisesti tutkittu, ehkä parisensataa vuotta. Siinä mielessä Koraanintutkimuksella on vielä nelisesataa vuotta aikaa päästä samalle tasolle, onhan Islam kuutisensataa vuotta nuorempi uskonto.

Räisänen kirjoittaa paljon siitä, miten kirjoitusajankohta näkyy Raamatussa ja miten se näkyy Koraanissa. Koska Koraani ja Raamattu on jo yli kaksikymmentä vuotta vanha kirja, ei sitä lukiessa voi olla vähän hymyilemättä ja ajattelematta, että näkyy se kirjoitusajankohta myös tässä kirjassa, esimerkiksi mainintana Suomen pienestä muslimivähemmistöstä. Olisikin mielenkiintoista tietää, missä koraanintutkimuksessa nyt mennään.