Toimiiko Gravity laisinkaan tv-ruudulta katsottuna?

Marko Ikäheimo

Minulta jäi katsomatta viime vuoden jymymenestys, Gravity, elokuvateatterissa. Elokuvakriitikot olivat kautta linjan yksimielisiä siitä, että tämä leffa täytyy nähdä teatterissa ja mieluummin niin isolta kankaalta kuin vain mahdollista. Jopa tunnetusti 3D-kriittinen brittikriitikko Mark Kermode suositteli tätä elokuvakokemusta nimenomaan kolmiulotteisena. Entäpä nyt, kun Gravity sitten ilmestyi Netflixin listoille? Kannattaisiko sitä laisinkaan katsoa pieneltä ruudulta?

Elokuvan juonesta ei nyt kannata liikaa melua pitää, eikä se ole tarpeellistakaan. Koko leffan tarkoituksena on tarjota katsojalle puolistentoista tuntia kestävä huvipuistoajelu. Tosin minusta juoni ei ihan niin köykäinen ollut, kuin kriitikot antavat ymmärtää. Se on vain yksinkertaisesti täsmälleen niin äärimmilleen virtaviivaistettu kuin mahdollista. Voisi jopa sanoa, että henkeäsalpaavien näkymien ohella elokuvan toinen merkittävä saavutus on se, että sitä ei ole turhaan raskautettu ylenmääräisillä juonenkäänteillä. Päähenkilön menneisyyteen on kyllä hieman hutaistu aluksi turhantuntuinen tragedia. Sandra Bullock on kuitenkin intensiteetiltään sellaisen kaliberin näyttelijä, että kun hänen hahmonsa lopulta pääsee sinuksi itsensä kanssa, niin kyllä siinä pentele vieköön tuppaa katsojalla tulemaan tippa linssiin. Lisäpisteitä elokuvalle pitää antaa myös siitä, että se sälyttää päähenkilön roolin naiselle.

George Clooney tuntuu jopa pitävän hauskaa oman hurmaavan ryökäleen imagonsa kanssa. Jotenkin pääsee aina unohtumaan, miten täydellisen vangitseva valkokangaspersoona hänellä onkaan.

Gravity tarjoaa täysin rehellisesti ja häpeilemättä juuri sitä mitä lupaakin. Siinä ei ole mitään turhia venkoiluja tai kommervenkkejä, vaan vau-tilanteesta rymistellään seuraavaan kuin raiteilla. Mukava huomata, että nykyään osataan tehdä vielä tällaisia juonellisesti veitsenterävän selkeitä elokuvia. Ja kyllä, pieneltäkin ruudulta Gravity katsominen kannattaa ehdottomasti.