Marko Ikäheimo
Olen aikaisemmin arvostellut Kalaksikukossa Kevin Duttonin kirjan siitä, miten psykopaattien ominaisuudet saatavat auttaa heitä menestymään. Voisi sanoa, että tässä kirjassa on esillä vähän pimeämpi puoli samasta aiheesta.
Talousrikoksia ei ole aina mielletty rikollisuudeksi laisinkaan. Vähän päälle sata vuotta sitten sisäpiirin kaupankäynti oli suorastaan yrityksen hallituksen jäsenen luontaisetu. Vielä 1950-luvulle asti talousrikollisen joutuminen käräjille asti oli melko epätavallista. Ongelmana oli sen mieltäminen, kuka näiden rötösten uhri oikeastaan on.
Viime vuosisadan jälkipuolella alettiin kehittää teorioita talousrikosten vaikutuksista ja vähitellen lainvalvojatkin alkoivat päästä jyvälle tilanteesta. Mutta vielä nykyäänkin rajanveto rikollisen ja muuten vain moitittavaan toiminnan välillä on melko häilyvä.
Välillä rötökset ovat melko vähäpätöisiä, toisinaan taas yhden henkilön tunarointi saattaa heilutella kokonaista pankkia tai pahimmassa tapauksessa kansantaloutta. Toisinaan kyse on pitkäaikaisesta ja suunnitelmallisesta toiminnasta, joskus taas talousrikollinen ei oikein itsekään tiedä, miten on päässyt lipsahtamaan tilanteeseen. Ihmisen kyky huijata itseäänkin on aika tavalla rajaton.
Soltes on kerännyt melkoisen taustamateriaalin, ja loppupuoli koostuukin talousrikollisten omista kertomuksista ja tapausselostuksista. Rikoksen laajuudesta riippumatta yksikään rikoksesta tuomittu ei loppujen lopuksi tunne tehneensä mitään todella väärää. Aina löytyy joku ulkopuolinen syy toiminnalle.
Teoksessa pohditaan myös syitä sille, miksi talousrikoksia yleensä tehdään. Soltesin mukaan yksi merkittävä syy löytyy yrityskulttuureista ja ylipäätänsä talouden toimijoiden yleisistä asenteista. Veronkierrosta ja vastaavista kupruista kiinni jääneet yleensä saavat vertaisiltaan myötätuntoa, ellei peräti kannustusta osakseen. Yrityskulttuurit keskittyvät voiton tavoitteluun ilman että pysähdyttäisiin pohdiskelemaan, mitkä keinot ovat hyväksyttäviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti