Marko Ikäheimo
Mutta sitten koitti aika toinen. Supersankarit eivät olleetkaan noloja. Itse asiassa niillähän saattoi tehdä rahaakin elokuvissa ja vähän telkkarinkin puolella. Varsinkin jos käytössä sattui olemaan Marvelin hahmogalleria. DC:n elokuvaosastolla oli vähän nihkeämpää. Loistava Wonder Woman poislukien DC:n supersankarielokuvat tuppasivat olemaan aika angstivetoisia ja synkkiä. Eikä missään tapauksessa ainakaan hauskoja. Kuulostaako tutulta?
TV-sarjoissa DC:llä meni vähän paremmin. Arrow nyt on aika synkkä ja muutenkin kaikkia ahistaa koko ajan, mutta esimerkiksi Flashissa oli jo joitakin valonpilkahduksia havaittavissa. Ja sitten tuli se täysosuma.
Supergirlin päähenkilö Kara Zor-El lähetettiin samaan aikaan serkkunsa Kal-Elin (tulevan Supermanin) kanssa tuhoutuvalta Kryptonilta turvaan maapallolle. Karan pelastusalus harhautui hieman ajassa ja paikassa, joten hänen viimein saapuessaan perille Superman on jo ehtinyt kasvaa aikuiseksi ja aloittaa supersankariuransa. Sarja alkaa tilanteesta, jossa Kara ottaa ensimmäisiä askeleitaan omallaan. Alku on vähän kivikkoinen. Samaan aikaan hän yrittää elää normaalia elämää multimediayhtiön johtajan Cat Grantin henkilökohtaisena avustajana. Tämäkään ei ole aivan ongelmatonta.
Supergirl nousee tavallisten tusinatv-sarjojen yläpuolelle heti kättelyssä kahdessa suhteessa. Ensimmäinen ja tärkein on pääosan esittäjä. Melissa Benoist Supergirlinä on aivan vastustamattoman hurmaava. Hän osaa loistavasti ruumiillistaa hahmon molemmat puolet. Hänen ihmispuolensa, Kara Danvers, on eloisa ja vähän höpsö. Mutta hyvin hurmaavalla tavalla. Supergirl puolestaan liikkuu ja käyttäytyy kuin supervoimainen yksilö. Hänen mojauttaessaan superroistoa näyttää siltä, että iskun takana on oikeasti voimaa, hyvin paljon voimaa.
Kaiken päälle sarjan juonenkäänteet eivät ole tyystin angstivetoisia. Ajoittaisista vastoinkäymisistä huolimatta supersankarina toimiminen näyttäisi olevan aivan mahtavaa touhua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti