Arvosteltu versio: Audible äänikirja, pituus 8 h 19 min, lukija Eric Bergmann
Marko Ikäheimo
Populaarikulttuuri on viehtynyt sarjamurhaajiin vähintäänkin Viiltäjä-Jackin ajoista lähtien. Eikä nykyaika ole ainakaan lientynyt tässä suhteessa. Televisiossa Dexterin ja Hannibal Lecterin hirmuteot näyttävät olevan keräävän kohtuullisia katsojalukuja. Kaikesta muusta psykopaattiviihteestä nyt puhumattakaan.Kliinisenä määritelmänä psykopatia on hieman toista kuin nämä viihdeteollisuuden joskus omalaatuista ruokavaliota noudattavat mielipuolet. Mielen häiriönä psykopatian tunnusmerkkejä ovat alentuneet empatian ja katumuksen tunteet. Psykopaatit ovat usein myös erittäin päämärätietoisia ja osaavat käsitellä ihmisiä taitavasti, mikäli siitä on heille jotakin hyötyä.
Englantilainen psykologi Kevin Dutton kysyy kirjassaan, olisiko meillä "normaaleilla" jotakin opittavaa psykopaateilta? Hänen vertauksessaan ihmisen mieli toimii kuin miksauspöytä. Jos kaikki säätimet on väännetty psykopatian suuntaan, lopputulos ei todennäköisesti voi toimia normaalissa yhteiskunnassa. Oikeilla miksaussuhteilla voidaan kuitekin saada aikaan hyvinkin käyttökelpoisia yhdistelmiä. Duttonin mukaan esimerkiksi sotilailta, huippupoliitikoilta ja kirurgeilta vaaditaan henkisiä ominaisuuksia, joita hyvin voisi kuvailla psykopaattisiksi. Ihan tavallinen sukankuluttaja ei myöskään kykenisi Neil Armstrongin tavoin etsimään kylmän rauhallisesti sopivaa laskeutumispaikkaa Kuun kamaralle polttoaineen vetäessä viimeisiä rippeitään.
Tavallinen normaali voi käyttää näitä ominaisuuksia hyväkseen esimerkiksi pyrkiessään johonkin erityisen haastavaan päämäärään. Psykopaatti ei koskaan ajattele niitä tapoja, joilla hän voi epäonnistua. Hän keskittyy kaikella olemuksellaan positiiviseen lopputulokseen, eikä anna turhan huonojen vaihtoehtojen vatvomisen sotkea maalin saavuttamista. Duttonilla on antaa muitakin vihjeitä oman käyttäytymisen viilaamiseen.
Virkistävintä kirjassa on se, että sen on kirjoittanut ihan oikea asiantuntija. Minua on hieman ruvennut nyppimään esimerkiksi Cladwellin The Tipping Point, jossa toimittaja esittää gurua kasaamalla hirveän röväskän anekdootteja. Pikkutarinoita riittää kieltämättä myös Duttonilla, mutta kyllä kaiken taustalla on tuntemus, että kirjottaja oikeasti tietääkin jotain aiheestaan. Jos jostakin kirjaa pitäisi moittia, niin siinä tehdyt psykologiset kokeet kyllä osuvat säännönmukaisesti just eikä jetsulleen oikeaan. Toisaalta kirja ei väitäkään olevansa mikään tieteellinen julkaisu.
Dutton osaa myös käyttää raflaavia teemoja hyväkseen markkinointitarkoituksiin. Jos olisin ennen kirjaan tutustumista käynyt katsomassa kirjoittajan kotisivuja, olisi koko juttu saattanut jäädä sikseen. Minulle sivustosta välittyy kyllä aivan erilaiseen harrastuneisuuteen viittaavia mielleyhtymiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti