Marko Ikäheimo
Olipa kerran Arendelin pieni kuningaskunta jossakin päin fantasianorjaa. Kuninkaalla ja kuningattarella on kaksi pientä villikkoprinsessaa, joista esikoisella, Elsalla, on jäähän ja lumeen liittyviä taikavoimia. Nuorempi prinsessa, Anna, on puolestaan hyväsydäminen, neuvokas ja täysin peloton. Itsesuojeluvaiston puolella olisi kyllä vähän kehittämistä. Lasten leikeissä sattuneen onnettomuuden jälkeen Elsan on salattava kykynsä ja eristäydyttävä sisarensa seurasta. Elsan kruunajaispäivänä totuus tulee kuitenkin ilmi ja tuore kuningatar pakenee paniikissa jättäen kuitenkin jälkeensä ikitalven. Rohkea Anna päättää pistää asiat järjestykseen.
Jostakin syystä moni Frozenia arvostellut on verrannut sitä Disneyn aikaisempaan prinsessaelokuvaan Tangled (Kaksin karkuteillä, 2010). Katsoin sitten senkin, ja tokihan Tangledkin oli erittäin ihana leffa. Jokin kuitenkin tökki. Sitten tajusin eron olevan teosten musiikissa. Tangledin juonenkuljetus yleensä pysähtyi musiikkiesitysten ajaksi. Frozenissa puolestaan käytetään hyväksi kaikkia musikaalien vahvuuksia tarinankerrontavälineenä. Heti alussa Elsan ja Annan kasvutarina kerrotaan laululla, jossa Anna suree elämästään kadonnutta isosiskoa. Lopputulos on liikuttava lipsahtamatta kuitenkaan ylettömään synkeilyyn.
Frozen on kaltaiselleni musikaalien ja Disney-elokuvien ystävälle täysosuma. Se on tarina oman sisimmmän todellisuuden hyväksymisestä ja siitä, miten pelko voi saada hyvätkin ihmiset tekemään erittäin vahingollisia päätöksiä.
Kaiken päälle tarinassa on jopa pari yllätystäkin, jotka onneksi onnistuin välttämään etukäteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti