Marko Ikäheimo
Azincourt on yksi englantilaisen mielenmaiseman pyhistä tapahtumista. Paljon pienempi englantilaisten joukko pyyhki taistelukenttää huomattavasti suuremmalla ranskalaisten sotavoimalla herran vuonna 1415. Corwellin kirjan lopusta löytyvän pienen taistelun taustatietojen esittelynk mukaan historiantutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, miten suuri sotajoukkojen epäsuhtaisuus lukumäärien suhteen oikein oli. Joka tapauksessa kaikki ovat yksimielisiä, siitä mikä taistelun ratkaisi. Englantilaiset jousimiehet.Olen aina rakastanut tarinoita jousimiehistä, ja Cornwellin aikaisempi trilogia Thomas of Hooktonin seikkailuista on yksi kaikkien aikojan suosikeistani historiallisten romaanien joukossa. Tällä kertaa kuitenkin kirjan päähenkilönä toimivan jousiampujan nimi on Nicholas Hook. Hetkinen?
Bernard Cornwell on julkaissut yli 50 kirjaa, joten pakostakin siinä vähän toistoa tulee kerrontaan. Välillä tuntuu suorastaan siltä kuin lukisi Grail Questin lyhennettyä versiota. Lisäksi, vaikka kirjojen tapahtumien välillä on vuosikymmeniä, tavallisen sotilana elämä (ja erityisesti kuolema) ei paljonkaan ehtinyt muuttua. Tässä kirjassa sohataan vähän enemmän tykkien kanssa. Sivumennen sanoen, ne eivät ole vielä kovin toimintavarmoja ja turvallisia käyttää.
Pienestä rutiinin läpipaistamisesta huolimatta Conrwell pitää mielenkiintoa yllä kirjassa mestarin ottein. Kirjan armoton realismi ei säästele yhtään yksityiskohtaa. Harfleurin satamakaupungin piirityksen aikana englantilaisiin iski sen ajan sotajoukkojen suurin vihollinen: kulkutauti. Ripuliepidemian vaivaaman saartojoukon kuvaus on kyllä varsin synkeää kerrontaa. Myös varsinainen nimitaistelu on melkoinen teurastus ranskalaisten joukkojen rämpiessä mutaisen kentän yli suoraan englantilaisen nuolisateeseen.
Sinällään kirjasta ei kovin paljon fantasia-aineiksia löydy. Päähenkilö kuulee parin pyhimyksen äänen päässään, mutta heidänkin olemassaolonsa jää tulkinnavaraiseksi. Azincourt tarjoaa kuitenkin hyvän vertauskohdan fantasiakirjojen maailmoille. Tähän verrattuna jopa George R.R. Martinin A Song of Ice and Fire -kirjojen maailma on silkkaa operettia.
Äänikirjojen teknistä toteutusta tulee nykyäään vähemmän kommentoitua, ellei se satu olemaan aivan erikoisen hyvä tai erityisen kökkö. Torsten Wahlund lukijana on tekijämies paikallaan. Joku valopää on kuitenkin tunkenut joidenkin osuuksien alkuun taustamusiikkia, joka kuulostaa lähinnä pleikkari 2:n pelimusiikeilta. Eikä edes kovin hyviltä sellaisilta. Eivät ne nyt kirjaa juurikaan pilaa, mutta kyllä ne aika hölmö yksityiskohta muuten hyvässä kirjassa on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti