Wonder Woman (2017)

Marko Ikäheimo

DC:n supersankarielokuvat eivät ole sitten Nolanin Batman-trilogian antaneet juurikaan aihetta riemunkiljahduksiin. Saatan kirjoittaa joskus enemmänkin tällä välillä tulleista tekeleistä, mikäli olen erityisen pahalla tuulella. Hirvittävän Batman v Superman räpellyksen ehdottomasti paras osuus oli kuitenkin Gal Gadotin Wonder Woman, joten uskaltauduin kohtuullisen luottavaisin mielin elokuvateatteriin.

Ja katso, se oli hyvä.

Tutustuin elokuvan päähenkilöön melko erikoisena ajankohtana. Joskus 70- ja 80-lukujen taitteessa Teräsmies-lehti julkaisi 70-luvun alun The Sandman (ei sukua Morpheukselle) Saga -tarinakaaren. Tuolloin tarkoituksena oli karsia vähän lapasesta karanneita pääsankareiden supervoimista. Teräsmieheltä (nyk. Superman) katosi kolmannes voimista ja samalla jostakin syystä kaikki maapallolla oleva Kryptoniitti muuttui tavalliseksi raudaksi. Ihmenaiselle (arvatkaa kuka nykyään) kävikin sitten vähän hassummin. Diana Princen superkyvyt hävisivät tykkänään, ja hän ryhtyi jonkinlaiseksi supermuodikkaaksi salapoliisiksi. No, nämä sekoilut korjattiin aikanaan.

Elokuvassa palataankin sittten alkulähteille. Alussa seuraamme amatsonien prinsessa Dianan kasvamista Themysciran ulkomaailmalta salatulta saarella. Soturioppiin tekisi kovasti mieli, mutta äiti, kuningatar Hippolyta pistää pontevasti vastaan. Neuvokas Diana saa kuitenkin koulutusta tädiltään, kenraali Antiopelta. Aikanaan sitten ulkomaailmakin tunkeutuu saarelle. Steve Trevor -niminen salskea sankari pakenee takaa-ajavia hunneja. Ulkomaailmassa kun sattuu juuri sillä hetkellä olemaan ensimmäinen maailmansota menossa. Ne hunnit tunkeutuvat Themyscirallekin, ja taisteluhan siitä syntyy amatsonien kanssa. Yhteenoton tuloksena Diana päättää lähteä Trevorin mukana ulkomaailmaan korjaamaan vallitsevat vääryydet.

Amatsoneilla on hieman omintakeinen käsitys siitä, mistä maailmaa koettelevat mullistukset oikein johtuvat. Ovelasti elokuva ei tarjoa lopullista ratkaisua siihen, kumpi loppujen lopuksi on oikeassa.

Varmaa kuitenkin on, että DC onnistui kuin onnistuikin viimein tekemään oikeasti hyvän supersankarielokuvan. Dianan hypätessä rintamalinjojen väliin minulle nousi oikeasti pala kurkkuun. Kerrankin myös DC-elokuvien tyypilliselle tummahkolle kuvastolle on järkevä selitys. Tämän lisäksi Gal Gadot on koko tavalla täydellinen roolissaan. Vaikka Diana ei kaikkia ulkomaailman tapoja välittömästi osaakaan, hän ei ole missään tapauksessa avuton hupakko. Tarpeen vaatiessa sankarillisuutta riittää muillekin jakaa.

Saa nyt nähdä, riittääkö se kantamaan seuraavaa Justice League -elokuvaa. Kävi miten kävi, DC on nyt kuitenkin osoittanut, ettei sekään nyt jokaista lähdemateriaalia väistämättä sössi.