Stefan Spjut: Staalo

Suom. Taina Rönkkö, Like 2013, 722 s.

Hannu Väisänen

Staalot ovat saamelaistarinoiden peikkoja. Tässä kirjassa ne ovat oikeasti olemassa. Susso Myrén ja kumppanit ravaavat staalojen perässä ympäri Ruotsia pohjoisesta etelään ja takaisin. Ravaavat, ravaavat ja ravaavat, ja sitten ravaavat vielä lisää. Peikkojahdin lomassa he selvittelevät ihmissuhdekiemuroitaan.

Stefan Spjut on kirjallisuuskriitikko ja kulttuuritoimittaja. Siitä johtunee kikkailu romaanin rakenteella. Näkökulmahenkilöitä on monia ja osa Staalosta on kirjoitettu kolmannessa ja osa ensimmäisessä persoonassa. Jälkimmäisessä on aluksi epäselvää, kuka kertoja on, ilmeisesti tarkoituksella.

Linkkivinkki: Gone and Forgotten -blogi

Marko Ikäheimo

http://gone-and-forgotten.blogspot.fi/

Olin melko saletti, että olen jo aikaisemmin esitellyt tämän blogin. Parhaassa vauhdissaan se nimittäin on yksi ehdottomista suosikkisivuistani. Valitettavasti Gone and Forgotten on kärsinyt ajoittaisesta hiipumisesta. Nyt kuitenkin ollaan päästy taas uuteen vauhtiin: tähän mennessä tänä vuonna on jo julkaistu 23 juttua, jotka ovat laatuaan olleet varsin kovaa kamaa.

Blogin idea on kaivaa esille sarjakuvien lähi- ja muinaishistoriasta esimerkkejä kummallisista tarinoista. Näitä esimerkkejä riittääkin sitten ihan roppakaupalla. Varsinkin sarjakuvien kultakaudella 30-50 luvulla tarinoiden loogisuudesta ei ollut niin hirveästi väliä, pääasia oli hyvä meininki. Esimerkiksi aivan äskettäin Gone and Forgotten julkaisi viisiosaisen juttusarjan Teräsmiehen parhaan kaverin, Jimmy Olsenin, romanttisista seikkailuista. Ja niissä sitä onkin setvimistä, voi pojat.

Iain M. Banks: Excession

Arvosteltu versio: Audible äänikirja, pituus 1 h 54 min, lukija Peter Kenny.

Marko Ikäheimo

Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjan kirjoja alkoi olla jo niin ikävä, että oli pakko palata aikaisempien osien pariin. Huomasinkin sitten, että muutama niistä on jäänyt esittelemättä Kalaksikukossa. Nyt vuorossa olevasta kirjasta minulla on melko hämärät muistikuvat, eikä se taida johtua aivan tyystin arvostelijan karttuvista ikävuosista.

Tällä kertaa keskitytään Banksin hyperälykkäsiin tekoälyihin, mieliin ja erityisesti niiden avaruusaluksia ohjastaviin versioihin. Niiden kotisivilisaatio, galaksin laajuinen Kulttuuri on saavuttanut kehityksen tason, jolla sen ei juurikaan tarvitse huolehtia ulkoapäin tulevista uhkista, paitsi ehkä paikallisten kärhämien tasolla. Joskus kuitenkin jopa Kulttuurikin kohtaa ongelmia, jotka pistävät senkin kyvyt ja resurssit koetukselle. Eräs Kulttuuria lähellä olevista aluksista kohtaa jotakin, mikä ilmiselvästi ylittää mielienkin ymmärryksen. Tämä jokin tarjoaa mahdollisesti käsittämättömiä mahdollisuuksia ajan ja avaruuden hallintaan. Tällaisen houkutuksen edessä jopa mielien moraalisuus joutuu kovalle koetukselle. Luonnollisesti vähän joka toinen kynnelle kykenevä sivilisaatio haluaisi siivun tarjolla olevasta aarteesta.

Tuomas Saloranta (toim.): Stepanin koodeksi

Kuoriaiskirjat 2013, 112 s.

www.kuoriaiskirjat.fi

Hannu Väisänen

Stepanin koodeksi löytyi böömiläisestä hopeakaivoksesta 1400-luvulla, ja nyt kymmenen spefi-kirjoittajaa seuraa koodeksin vaiheita nykyaikaan asti. Novelleista neljä on julkaistu aiemmin Hurtan koodeksissa. Niihin sen piti jäädäkin, mutta kirjan toimittajat huomasivat, että aihetta voi kehittää edelleen.

Stepanin koodeksissa usrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio -liike luo omaa mytologiaansa. Esikuva on tuttu, Lovecraftin Cthulhu-myytti, ja novellit menevät lovecraftilaisen kaavan mukaan. Sitä lukija odottaakin. Bonuksena joissakin novelleissa on Boris Hurtan hahmon Waldemar Rydbergin kaltaisia intohimoisia kirjojenkerääjiä.

Jälkisanoissa kutsutaan lukijoita kirjoittamaan omia koodeksitarinoitaan. Pitäisikö yrittää?

Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelma uusintana radiossa

Marko Ikäheimo

Valittelin aikoinaan Kalaksikukkoon kirjoittamassani esittelyssä, miten mahdottoman upeaa suomalaista kuunnelmaversiota Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjasta liftareille ei saanut ostettua Ylen shopista kuin hirveänä CD-nivaskana. Nyt tämäkin ongelma on pois pyyhkäisty, sillä radioteatteri uusii Ylen Ykkösellä tämän huumoriscifin peruskiven kokonaisuudessaan! Sarja alkaa 1.2. ja keväällä esitetään alkuperäiset 12 jaksoa. Syksyllä on vuorossa puolestaan myöhemmin tehdyt jatko-osat.

Tämä sarja iski nöösipoikana 80-luvulla tajunnan mäsäksi kuin sitruunaviipale, joka on kääritty kultaharkon ympärille. Suomen eturivien näyttelijät Heikki Kinnunen, Pekka Autiovuori ja Yrjö Järvinen pistävät rooleissaan parastaan. Itse asiassa Autiovuori ja Järvinen Arthur Dentinä ja Ford Prefectinä ovat mielestäni jopa parempia kuin alkuperäisen BBC:n kuunnelman näyttelijät. Myös Kinnunen on kertakaikkisen loistava kertojana ja käsikirjan äänenä.

 

Mark Kermode: Hatchet Job

Arvosteltu versio: Audible äänikirja, pituus 7 h 53 min, lukija Mark Kermode

Marko Ikäheimo

Englantilainen elokuvakriitikko Mark Kermode pureutuu tätäkin blogia melko läheltä liipaisevaan kysymykseen. Jos nykyisenä internetin aikakautena kuka tahansa voi olla elokuva-arvostelija, niin mihin ihmeeseen ammattimaisia kriitikoita oikeastaan enää tarvitaan? Aikaisemminkaan kriitikot eivät ole olleet mitenkään erityisen kunnioitettu ammattikunta, kuten useampikin kirjassa siteerattu historian merkkimiehen sutkaus todistaa.

Paljon paukutettu massojen viisauskaan ei ole aina erehtymätöntä. Kermode ottaa esimerkiksi Casablancan, johon yleisö takuuvarmasti haluaisi toisenlaisen lopetuksen. Tämä ei tee yleisön reaktiosta missään mielessä typerää, pelkästään inhimillisen. Jos aikoinaan elokuvastudio olisi käyttänyt Casablancan tuottamiseen testiyleisöä meillä ei välttämättä olisi nykyistä maagisen riipaisevaa lopetusta.

Vaarallinen juhannus Lasse Pöystin lukemana Yle Areenassa

Riitta Niemistö

Kun olin lukiolainen, istuin aamuisin ennen kouluunlähtöä mankan vieressä sormi nauhoitusnapilla. Radio Mafiassa Lasse Pöysti luki Vaarallista juhannusta. Minulle Lasse Pöysti ei ole mikään Suomisen Olli. Hän kertoo satuja Pikku Kakkosessa. Vaarallinen juhannus taas on Tove Janssonin kesäisistä muumikirjoista paras. Tykkäsin siitä hurjasti tuolloin 17-vuotiaana ja tykkään vielä enemmän nyt, kun minulla on omia lapsia. En pysty kieltämään nelivuotiasta, jos hän haluaa, että katan hänelle ruoan pöydän alle. Kattoihan Muumipeikon äiti Mymmelin tyttärelle pöydän alle, koska hän tunsi siellä olonsa itsenäisemmäksi.

Se vanha C-kasetti on joskus aikaa sitten kadonnut. Olen yrittänyt sitä etsiä. Ei löydy. Ei mistään. Onneksi Yle tekee kulttuuriteon. Vaarallinen juhannus Lasse Pöystin lukemana löytyy nyt Ylen areenasta Tove Janssonin 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Nyt ollaan kolmannessa jaksossa ja ensimmäinen on kuunneltavissa vielä parin viikon ajan.