Novelli: Pimeys saa tienoon vaippaansa - Novelli H.P. Lovecraftin hengessä, Osa 5

Tämä novelli julkaistaan Kalaksikukossa jatkokertomuksena. Tarina on julkaistu aikaisemmin osoitteesta http://franskedes.wordpress.com/

Frans Kedes

Frans Kedes istui kirjaston lukusalissa edessään sekalainen pino kirjoja ja lehtiä. Paraikaa hän selasi suomalaisen tutkijan Tomi Vatasen tieteellistä julkaisua H.P. Lovecraftin tutkimuksista ja tieteellisestä työstä 1900 –luvun alussa. Edellisyönä hän oli nukkunut tavallistakin levottomammin välillä maaten silmät auki unen rajamailla ja välillä taas nähden samaa ahdistavaa unta uudelleen ja uudelleen. Hän oli hikoillut koko yön kuin kuumetautinen ja oli lopulta aamuyöstä maannut kosteissa lakanoissa alastomana kylmästä hytisten. Unessa hän oli laskeutunut tikapuita pitkin ahtaassa maahan kaivetussa kuilussa alaspäin, kunnes puolapuut yllättäen loppuivat ja hän luuli putoavansa ja loukkaavansa itsensä. Mutta jalat tapasivatkin maalattian.

Hän kuuli jostain takaa ääntä, kuin raskasta hengitystä ja kääntyessään hitaasti pelokkaana ympäri hänen kasvojensa edessään seisoikin äärettömän rumakasvoinen hahmo, joka tuijotti suoraan kohti silmiä. Tuntui kuin olion kasvoissa olevat siansilmät porautuisivat pään läpi kallonpohjaan saakka. Tässä osassa unta hän aina heräsi nähdäkseen saman unenpätkän kohta uudelleen vaipuessaan uneen. Aamulla hän lähetti ensitöikseen tekstiviestin esimiehelleen töihin, viestissä hän ilmoitti olevansa kipeä ja koittavansa parannella alkavaa flunssaa sängyssä peittojen välissä. Työnantajan kanssa hän oli sopinut, että esimerkiksi flunssan iskiessä ei tarvitsisi lääkärintodistusta päivän tai parin poissaololle. Laskettuaan kännykän takaisin yöpöydälle hän oli päättänyt yrittää selvittää päivän aikana ajatuksensa ja ottaa selvää jollakin tapaa kaikesta oudosta mitä oli tapahtunut muutaman viime päivän aikana. Oliko hän tulossa hulluksi ja oli alkanut nähdä ja kuvitella tapahtumat omassa mielessään vai oliko hän sekaantumassa johonkin outoon ja kammottavaan. Hän ei koskaan ollut uskonut salaliittoteorioihin eikä mihinkään ” isoveli valvoo kaikkialla kaikkea” –teorioihin. Mutta kuitenkin tuntui kuin joku tai jokin ohjailisi asioita ja yrittäisi vaikuttaa hänen elämäänsä. Hän oli päättänyt mennä kirjastoon lueskelemaan ja istuskelemaan. Ajatukset levottomina hän oli kävellyt turhankin rivakasti kilometrin matkan kirjastolle ja sisään päästyään hän oli kerännyt itselleen luettavaa kuin riivattuna; kaikenlaista rajatietoon liittyviä kirjoja ja vielä sanomalehtiä sekalaisen määrän. Sattumanvaraisesti hän oli avannut T. Vatasen tieteellisen julkaisun.

Vatanen kirjoitti kirjassaan Professori Lovecraftin tutkineen erään pienen Uudessa-Englannissa sijaitsevan Innsmouth – nimisen kalastajakaupungin osin selittämättömäksi jääneitä tapahtumia. Kaupungin asukkaat olivat pitäneet kammottavat asiat omana salaisuutenaan ja he olivat kehittäneet erittäin vahvan itsesensuurin. Jos jonkun havaittiin puhuneen kaupungin asioista ulkopuolisille hänet vangittiin ja asetettiin arestiin omaan kotiinsa. Pian asukkaat lakkasivat puhumasta ulkopuolisille kokonaan. Satunnainen vierailija kohtasi pelkkää luotaantyöntävää kyräilyä tullessaan kaupunkiin. Tätä oli jatkunut vuosikymmeniä ennen kuin ulkopuolisen virkavallan oli puututtava kaupungin asioihin kalasatamassa tapahtuneiden räjähdysten ja tulipalon takia. Räjähdys oli sanomalehtien mukaan tuntunut kaukana sisämaassa saakka ja siitä syntynyt tulipatsas oli näkynyt “melkein Oregonissa asti” . Tulipalo oli nopeasti levinnyt sataman varastomakasiineista sen ympärille tiiviiksi rakennettuun hökkeliasutukseen. Sataman ympärille oli aikojen saatossa noussut varkaiden, huorien, salakuljettajien ja muiden lain ulkopuolella elävien asuttama sokkelimainen hökkelikylä. Se oli ollut arvatenkin monen satamassa pistäytyneen laivan miehistön vierailukohde ja “pakollinen” kohde pitkän merimatkan jälkeen. Sinne oli varmaan myöskin moni liian humalainen ja varomaton merimies myöskin “hukkunut”. Yli puolet Innsmouthin asutuksesta oli liekkien vallassa ennen kuin paikalle hälytetyt lähi alueiden kaupunkien palokunnat ehtivät paikalle. Se mikä heitä palavassa kaupungissa kohtasi oli järkyttävää ja antoi aiheen moniin erilaisiin kertomuksiin, jotka levisivät ympäri koko Uutta-Englantia. Tarinat kertoivat palavista taloista pelastetuista epämuodostuneista ihmisistä… tai olioista. Selvästikin oli kyse paljon muustakin kuin pitkään jatkuneesta sisäsiittoisuudesta. Karmeimman havainnon paikalla toimineet pelastajat tekivät viedessään raunioista löytyneitä ruumiita haudattavaksi Innsmouthin hautausmaalle. Ulospäin hautausmaa näytti tyypilliseltä vanhalta hyvin hoidetulta hautausmaalta, jota kiersivät korkeat kivimuurit ja käynti oli ruosteisesta rautaportista mutta itse hautausmaan alue oli kuin jättimäisten myyrien myllertämä. Hautoja oli kaivettu auki ja tyhjiä avattuja arkkuja oli hajallaan ympäriinsä. Hautakivet oli pääosin kaatuneet tai vajonneet puolittain maahan. Siellä täällä hoitamattoman ruohikon seassa näkyi irralleen revittyjä ihmisen luita, joissakin oli vielä maatunutta lihaakin kiinni. Keskellä hautausmaata olevan kappelin ovet olivat poissa saranoiltaan ja sen ulkoseinään oli isoilla kömpelöillä kirjaimilla kirjoitettu sanoja jollain oudolla kielellä. Tai sitten kirjoitus oli vain jonkun mielipuolen aivojen suoltamaa siansaksaa. Frans Kedestä alkoi huimata, korvissa alkoi humista ja kirjaston lukusali tuntui liukuvan pois jonnekin sumun taakse, kun hän huomasi kirjassa sivun alalaidassa olevan kuvan. Kuvassa oli jäljitelty tekstiä ja piirrosta, joka oli löytynyt Innsmouthin hautausmaan kappelin seinästä; ihmisen kaltaisen olennon pää, joka piti käärmettä suussaan! Saman kuvan hän muisti nähneensä lapulla jonka oli löytänyt keittiöstään. –Mitä helvettiä! Frans Kedes karjaisi niin että koko kirjasto hiljeni täydellisesti hetkeksi. Muut kirjaston asiakkaat yrittivät olla niin huomaamattomia kuin mahdollista. Kaikkia hävetti hieman, koska joku oli rikkonut kirjaston normeja : Hys Hiljaa!

Frans Kedes sulki kirjan ja käveli kohti kirjaston ulko-ovea. Ennen ulko-ovea hän näytti kirjan takakannessa olevaa viivakoodia ja kirjastokorttia lukulaitteelle; lainausautomaatille. Kotiin päästyään hän etsi ensitöikseen vaaleapukuisen miehen muistikirjan ja istahti olohuoneen sohvalle ja levitti sohvapöydälle eteensä Vatasen tutkimuksen ja vaaleapukuisen miehen muistikirjan. Vatasen kirjan lopussa, ennen lähdetekstejä, oli selityksiä tutkimustekstissä olevista kuvista ja symboleista. Sieltä oli myös piirros, joka oli löytynyt Innsmouthin hautausmaan kappelin seinästä. Sama piirros oli piirretty myös Frans Kedeksen keittiön lattialta löytyneestä paperinpalasta. Kuvan alla oli selitetty piirroksen kuuluvan Kiinan etelärannikolta löytyneen ikivanhan kultin kuvastoon. Tutkimusmatkailijat olivat löytäneet rannikon suopohjaisilta mailta jäännöksiä asutuksesta ja selvästikin kylän uskonnollisiin menoihin käytetyltä kiviseltä alttarilta oli löytynyt kiveen kaiverrettuja ja ilmeisestikin verellä väritettyjä piirroksia, joista käärmettä syövä ihmisenpää oli ollut niistä yksi. Ympäröivästä suosta oli löytynyt hämmästyttävän hyvin säilyneitä ihmisruumiita, joilta kaikilta oli vatsat aukaistu, sisäelimet poistettu ja vatsanahka oli ommeltu uudelleen kiinni käyttäen suolilankaa. Löytyneet ruumiit olivat todennäköisesti uskonnollisissa menoissa uhrattujen ihmisten maallisia jäänteitä. Alttarin läheltä oli löytynyt myöskin harvinaisen lujarakenteinen ja koristeltu ovi, joka johti suoraan maan alle. Tutkijoiden harmistukseksi ovi-aukosta alkava maan alle johtava kuilu oli täyttynyt voimakkaasti metaanikaasulta haisevalla suovedellä. Tutkimusmatkalaisilla ei ollut mukanaan tarvittavia välineitä vedenalaisen tutkimuksen tekemiseen, joten kuilun syvyydestä ja muodosta yritettiin päästä selvyyteen luotaamalla sitä luotilangalla sekä voimakkailla lampuilla. Noina aikoina eteläisessä Kiinassa saavutti huippunsa sinne jo 1600-luvulla pesiytynyt koleraepidemia. Retkikunnan jäsenistä ensimmäiset saivat jo Kiinaan tullessaan lieviä oireita, joita ei heti osattu yhdistää koleraan ja viimeistään rannikon suoalueella olivat jo kaikki retkikunnan jäsenet sairastuneet koleraan ja joutuneet jättämään retken kesken. Myöhemmin osa kuoli sairaalassa nykyisen Hong Kongin paikkeilla ja viimeinenkin tartunnan saaneista kolmen kuukauden kuluttua lontoolaisessa Kaupunginsairaalassa. Kaikki tutkimusretken tieteellinen aineisto päätyi pienen Englantilaisen perustettavana olleen Durhamin yliopiston luonnontieteellisen tiekunnan kirjaston aineistoksi.

Illemmalla Frans Kedes katsoi tovin televisiosta ajankohtaisohjelmaa Lähi-idän levottomuuksista ja söi samalla tuhdin kinkku-majoneesi voileivän oluen kera. Televisio toimi kuin hypnoosi-automaatti ja pian Frans Kedes nukahti istualleen television pauhatessa omiaan. Puolilta öin hän heräsi ja tuijotti hetken mitään näkemättömin silmin television ruudusta näkyvää pysähtynyttä kuvaa. Visailu-ohjelmaan sai lähettää matkapuhelimella tekstiviestejä, joita sitten toiset samanhenkiset yökukkujat kommentoivat. Teknisen häiriön takia kuva ei päivittynyt ja viimeiset viestitkin näyttivät olevan silkkaa siansaksaa. Vai olivatko sittenkään… kesti tovin ennen kuin Frans Kedes tajusi mitä tuijotti. “Me tulemme pimeän myötä!” ja sitten joku tavallinen kommentti “v..tu kolmas yö putkeen ihan kännissä valvotaan, löytyskö seuraa herrasmiehelle”?” . Mutta sitten taas “F´TANG RLYIEH CTUHLU likHYGIYTFuhptdPH´NGLUI MGLW´NAFH CTHULHU R´LYEH FHTAGN d21lk IYUTG YTRD “ . Oliko tämä unta vai totta? Alkoiko hulluus hiipiä näin väsyneeseen mieleen ja aiheutti harhoja? Viimeinen viesti, vaikka näyttikin olevan vain kirjaimia jonossa, sisälsi jotain tuttua. Jotakin pelottavan tuttua. Sitten televisio pimeni ja Frans Kedes havahtui eteisestä kuuluvaan tömähdykseen. –Murtovaras! ajatteli Frans Kedes. Hän ponkaisi olohuoneen sohvalta kohti eteistä ja kompastui mytyllä olleeseen käytävämattoon kaatuen avoinna olevan ulko-oven kynnykselle. –Mitä ihmettä! Sitten taas kuului tömähdys mutta se kuului hissistä, joka oli matkalla alaspäin. Hissi pysähtyi kellarikerrokseen ja tömähdys kuului vielä kerran hissin oven paiskautuessa kellarikerroksen käytävän seinään jonkun aukaistessa sen voimalla. Sitten oli hiljaista. Vain nukkuva kymmenkerroksinen kerrostalo piti omaa ääntään; vesijohdot kohisivat, koneellinen ilmastointi hurisi, jossain vedettiin vessa ja niin edelleen. Frans Kedes nousi polvilleen ja huomasi silloin jalanjäljet jotka tulivat hissiltä hänen asuntoonsa ja lähtivät sieltä; mutaiset jalanjäljet. Lisäksi likaa ja multa kokkareita oli siellä täällä ja haju. Haju oli jäänyt jälkeensä oudosta vierailijasta. Tunkion löyhkä leijui siinä kerrostasanteella ja Frans Kedeksen eteisessä. Tämä oli kuitenkin erilainen haju kuin aikaisemmin kutsumattoman vieraan käydessä hänen kotonaan tuomassa viestin ja rikkomassa ovesta lukon kulkiessaan. Nyt ovi oli ehjä ja näytti siltä kuin se olisi jäänyt häneltä itseltään illalla auki tai sitten vieras olisi käyttänyt avainta. Haju toi Frans Kedeksen mieleen mummolan navetan takana olevan tunkion. Siellä tunkio haisi lehmien ja hevosen lannalta ja virtsalta ja kaiken yllä multainen maatuvien olkien tympeä haju. Mutaiset jäljet tekivät käännöksen Frans Kedeksen eteiskäytävällä juuri ennen olohuoneen oviaukkoa siinä missä mattokin oli isolla mytyllä. Mitään ei ollut nytkään varastettu eikä omaisuutta rikottu, joten ei ollut mitään syytä nytkään tehdä ilmoitusta poliisille. Hänen mieleen oli jäänyt karvaasti miten yliolkaista ja kuivaa kohtelua hän oli saanut nuorempana käydessään tekemässä ilmoituksen keskustassa taksijonossa tapahtuneesta pahoinpitelystä. Joku umpikännissä oleva juntti oli huitaissut aikansa uhottuaan Frans Kedestä kyynärpäällään nenään ja suuhun niin että oli täytynyt käydä ensiavussa tikattavana. Sekä kunnallisessa ensiavussa että poliisiasemalla myöhemmin häntä käsiteltiin kuin häirikköä, joka oli tullut häiritsemään yötyöläisten raukean unettavaa työrutiinia ja kahvin juontia. - Ihme pellejä koko porukka, muisti Frans Kedes ajatelleensa tuolloin. Hän haki keittiöstä rikkalapion ja harjan ja siivosi oudon vieraan jälkeensä jättämän sotkun lattialta. Maton hän vielä oikaisi ennen kuin sammutti valot ja meni makuuhuoneeseen nukkumaan. Hän nukkui vielä muutaman tunnin ja heräsi väsyneenä ja katkonaisesta yöunesta johtuen unisena. Eteisessä tunkion haju oli muuttunut lievemmäksi; nyt Frans Kedeksen asunnossa tuntui maakellarin haju. Sekin haju häipyi lähes kokonaan kunnon tuuletuksella. Olohuoneessa TV oli edelleen päällä ja näytti chat – viestejä; jotkut piripäät jaksoivat vieläkin lähetellä tekstiviestejä toisilleen television välityksellä. Frans Kedes katsoi ruutua hetken ennen kuin sulki toosan. Kaikki viestit näyttivät ihan normaaleilta eikä teksti ollut täyttä siansaksaa kuin yöllä lähetyshäiriön takia. Hän söi jääkaapista jogurtin ja lähti töihin “hihnalle”.

Syksy saa , vain kuuset jää

Syksy tuli päälle kunnolla. Aamu ei valjennut päiväksi ja kohta oli jo pimeää ja ilta jatkui aamuun asti. Jos sade hellitti vähäksikään niin se tiesi hallaa yöksi. Vanhus oli korjannut välttämättömimmät vauriot rakennusten katosoista ja ikkunapielistä niin ettei vesi päässyt rakennusten sisään. Siitä huolimatta kosteus tuntui huokuvan hirsien välistä sisälle tupaan. Kosteus tiivistyi ikkunoiden sisäpinnoille ja valui siitä ikkunapuille ja tippui pieninä pisaroina ikkunalaudoille. Ulkona jatkuva tuuli heitti kuolleita lehtiä ilmassa ja pyöritti niitä ja pikkuroskia ympäriinsä pihassa koloihin ja pihamaan monttuihin. Pään päällä roikkuivat harmaat vettä valuttavat sadepilvet mutta taivaanrannalle pystyi jo kuvittelemaan vuoroaan odottavat lumisadepilvet. Puutarhan omenapuut olivat jo pudottaneet suurimman painolastinsa maahan mätänemään, vain joitakin omenoita oli jäänyt vanhoihin puihin talveksi linnuille syötäväksi. Harvoista marjapensaista oli rastaat syöneet jo kaikki marjat. Harvalukuinen varpusparvi hyppeli pihan pensaissa ja piti pientä tirskuntaa. Vanhus seisoi talon takana katsellen puutarhaa hajamielisenä. Sade oli hiukan tauonnut ja hän oli päättänyt lähteä ulos jaloittelemaan. katkaistun heinäseipään päässä oli osin jo lahonnut lintulauta. Hän oli sen koulussa tehnyt joskus alaluokilla. Siinä oli pienoismalli harvasta vanhanajan heinäladosta, jonka keskellä oli pieni puukaukalo jyviä varten. hän oikaisi seipään ja polkaisi saappaalla märkään maahan sen vieressä. Samalla hän näki jotain vaaleaa, kuin ihmiskasvot vilahtavan näkökentän laitamilla talon vintin pienessä ikkunassa. Hänelle tuli outo tunne siitä että oli kokenut tämän aiemmin. pikkupoikana hän oli seissyt samassa paikassa ja pelästynyt vintin ikkunasta vilahtavista kasvoista. Silloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään kun oli yrittänyt katsoa tarkempaan suoraan ikkunaan. Poikasena hän oli kauhun lamaannuttavan vain tuijottanut mustia ikkunoita talon seinällä ja sitten juossut navetalle missä tiesi mumman tekevän askareita navettakeittiössä. Siellä koko juttu oli mumman touhuja katsellessa unohtunut, kunnes nyt saman kauhun tunteen häivähdys kävi hänen mielessään. Olisiko navetalla ketään jos hän nyt juoksisi sinne? Talon sillä sivulla yläkerroksessa on kolme pienehköä neliruutuista ikkunaa. Kaksi oikeanpuoleista oli varsinaisensahanpurulattiaisen vintin ikkunoita mutta kolmannen ikkunan kohdalle on joskus rakennettu makuukamari niin ettei kamarin seinän ja tuvan hirsiseinän välissä ole juurikaan tilaa. Pikku lapsi tai join eläin; koira tai kissa mahtuisi yliskamarin seinän ja ikkunan väliin. Silti , myöhemmin vanhus ihmetteli itsekin miksi, hän päätti mennä katsomaan mikä oli ikkunassa välähtänyt. Kapeat puiset portaat nousivat porstuan seinustalla ylisille, vintille. Portaiden yläpäässä oli tasanne, jonne oli nostettu vanha sänky. Sänky oli täynnä vanhoja patjoja ja vällyjä, lampaan vuodista koottuja peittoja. Sänkyä vastapäätä oli ovi yliskamariin, missä oli myös sänky ja lisäksi pöytä ja pari tuolia sekä vaatekaappi. Sieltä aukesi näkymä pihaan, tallille ja navetalle. Lattialla oli ikivanha räsymatto ja seinällä raanu, jossa oli kuvattuna “neidon ryöstö”. Mutta vanhus vain kurkisti kamarin oviaukosta sisään todeten kaiken olevan kuten vuosikymmenet oli ollutkin. Hän pisti oven kiinni ja kääntyi kohti sahajauhovintin luukkua. Vintille pääsi noin neliön kokoisesta aukosta, joka oli noin metrin korkeudella yliskamarin lattian tasosta. Hän aukaisi haassa olevan oviluukun ja kömpi vaivalloisesti sisään. Hän oli heti kuin toisessa maailmassa. Kymmenien senttien sahajauhokerros ja seinillä olevat tervapahvit vaimensivat äänet. ainoastaan sähkölangat vonkuivat seinässä. Sähköt tulivat vanhanaikaiseen tapaan tontin rajalta tolpasta seinään kiinnitettyyn keraamiseen nuppiin, josta sitten alas sähkötaululle. Tuuli sai langat laulamaan ja vonkumaan aavemaisesti. Vintille oli tuotu kaikenlaista joskus niin tarpeellista tavaraa. Siellä oli vanhoja sanomalehtiä ja aikakauslehtiä ainakin sadan vuoden ajalta, vanhoja rikkoutuneita säkkikankaisia sahajauholla täytettyjä leikkikaluja ja kesken jääneitä tai hajonneita puisia itse tehtyjä tarvekaluja. Päädyssä oli ikkuna, johon liian lähelle talon seinää kasvanut vaahtera oli hakannut oksallaan. Nyt yksi ruutu oli paikattu vanerilla. Siellä täällä oli oravan jätöksiä ja oravat oli myös repineet naruilla yhteen sidottujen sanomalehtinippujen kulmista itselleen pesäaineita. Mutta minkään muun isomman eläimen saati ihmisen jälkiä ei näkynyt sahanpuruissa. Vanhus siirtyi kohti seinän sitä kohtaa, missä jälkeenpäin rakennettu makuukamari katkaisi talon vintin. Talon seinän ja makuukamarin välissä oli kuin olikin tilaa jopa aikuisen miehen kulkea, joten hän päätti laskeutua seinien väliin. Yläkerran seinustan kahden muun ikkunan pienet ruudut olivat paksun pölyn peitossa ja päästivät tuskin valoakaan lävitseen, näki vanhus täällä seinien välissä jotain perin kummallista ja pelottavaakin. Pienet ikkunaruudut olivat kuin paljain käsin hätäisesti lääpittyjä ja sahajauhoissa näkyi paljon kaikenlaisia jalanjälkiä; hän ei pystynyt tunnistamaan oliko jäljet ihmisen vai jonkun eläimen jättämiä. Hän kurkisti myös ikkunasta syksyiseen puutarhaan. Ylisille rakennetun kamarin ja talon katon väliin oli jätetty tilaa niin paljon että aikuinen mies pystyisi siellä juuri ja juuri nelin kontin kulkemaan. Sieltä kuului yhtäkkiä selvästi ääni kuin henkeä vedettäisiin sisään ja sitten nopeasti puhallettaisiin se sierainten kautta ulos. Samalla vanhuksen korvan vierestä kuului pamaus, kuin nyrkillä olisi lyöty seinään. –Kuka siellä , hän ajatteli mielessään. Oli vain humiseva hiljaisuus kun vanhus yritti kuulostella mutta sitten pamaus kuului korvan vieressä ja heti perään joku kuiskasi korvan vieressä sanoja joita hän ei pystynyt ymmärtämään. Hän ei pystynyt mieleen tulvivalta kauhultaan enää huutamaan vaan hän peruutti nopeasti tukalassa tilassa ja sai vaivoin punnerrettua itsensä vintin puolelle. Iskut seinässä kuuluivat joka lyönnillä lujempaa ja lähempää. Niin hänestä tuntui. Sydänkohtauksen ensimmäiset kouristukset iskivät rintaan vain vähää ennen oviluukkua. Tajuntansa vanhus menetti juuri kun oli punnertamassa itseään ulos aukosta alas porrastasanteelle. Tajuton vanhus ei tuntenut enää kipua rinnassaan eikä ohimossaan, joka iskeytyi kovalle lautalattialle saaden aikaan äänen kuin nyrkillä olisi lyöty lautaseinään korvan juuressa… Siihen hän jäi makaamaan verinen kuoha suupielissään. Hengitys oli katkonaista ja se kulki vaivalloisesti suun kautta sisään ja kouristusenomaisesti nenän kautta ulos. Siihen hän kuoli. Tuuli jatkoi ulvomistaan talon nurkissa.