Babylon 5 - Toisella kaudella pistetään iso vaihde päälle

Osa 2 Babylon 5:n eri kausia käsittelevästä juttusarjasta. Osa 1 löytyy täältä.

Marko Ikäheimo

Kylläpä kakkoskauden uudelleenkatsominen menikin sutjakasti. Ensimmäinen kausi sujui suhteellisen kivuttomasti, ja olihan siinä roppakaupalla hyviäkin osuuksia. Mutta nyt päästiin oikean asian äärelle.

Ensimmäinen muutos sarjassa on tietysti aseman komentajan vaihtuminen. Muistelen aikoinani mekkaloineeni kovastikin muutosta vastaan, mutta taisi se kuitenkin loppujen lopuksi olla ihan perusteltu ratkaisu. Sinclair ei oikein olisi voinut jatkaa B5:n komentajanpallilla. Hän onnistui ajamaan itsensä niin nurkkkaan ensimmäisen kauden loppuun mennessä, että siitä tilanteesta ei oikein enää jatkomahdollisuuksia ollut. Ainoa mahdollinen ratkaisu oli kärrätä Sinclair jonnekin huitsin nevadaan ja tuoda hänet myöhemmin hetkeksi takaisin muuttuneena miehenä. Onneksi Michael O’Hare kuitenkin jaksoi tehdä War Without Endin kolmannella kaudella.

Olen ajoittain huvittanut itseäni mietiskelemällä sopivaa vertauskuvaa Sheridanille. Mutta oikeastaanhan se on ilmiselvä. Sheridan on ilmetty Marvelin Kapteeni Amerikka. Tämä ei ole missään mielessä moite tai huono asia. Molemmat hahmot ovat hyvän amerikkalaisuuden perikuvia. Molemmissa ruumiillistuu se puhdashenkinen usko hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen, jonka Sinclair oli menettänyt viimeistään Linjan taistelun aikoihin. Hahmoja yhdistää myös syvä optimismi ja luottamus siihen, että pahimmastakin pinteestä on mahdollista päästä kuiville, kun tarpeeksi sinnikkäästi yrittää. Kun Delenn kohtaa ensimmäisen kerran varjoaluksen, hän on välittömästi valmis kellahtamaan maahan selälleen odottamaan kuolemaa. Sheridan puolestaan alkaa siinä samassai suunnittelemaan mahdollisimman kaistapäistä ulospääsyä pinteestä.

Yksi suosikkiasioistani B5:ssä on se, että JMS ei turhaan panttaa salaisuuksiaan. Ensimmäisen kauden suurin kysymys ratkaistaan toisen kauden alkupuolella. Tietysti tämä ratkaisu synnyttää roppakaupalla uusia kysymyksiä ja ongelmia, mutta ainakaan sarja ei jää junnaamaan paikoilleen. X-files kulutti yhdeksän kautta asioiden vatkaamiseen, eikä siinä loppujen lopuksi saatu oikein mistään mitään selvyyttä.

Kaikenlaista muutakin kivaa tapahtuu alkukaudesta. Teknomaagit tavataan ensimmäisen kerran, ja Elric on kovasti cooli tuttavuus. Tietysti Galen vieläkin coolimpi, mutta tämäkin kelpaa tähän hätään. Teknomaageja olisi ollut mukava nähdä lisääkin Babylon 5:ssä, mutta ei voi mittään. Toinen harmillinen paikka kakkoskaudella on Talian kohtalo. Hänelle ilmiselvästi pedattiin suurempaa tulevaisuutta, mutta sitten kauden lopussa kävi niin kuin kävi.

Niinjuu, ja varjojakin alkaa pyörimään nurkissa. Näitäkin vihulaisia annostellaan juuri sopivasti, jotta jännitys pysyy korkealla. Alussa luutnantti Keffer tarjoaa näkökulman varjoihin ja samalla muuhunkin aseman miehistön elämään. Tämä on yksi suurimmista puutteista sarjassa sen jälkeen kun Kefferille kävi kuten kävi. Siellä on aika hurja määrä ryynäreitä, joiden elämästä emme tiedä oikeastaan yhtään mitään. Tosin nykyiselläänkin niitä hahmoja on aika paljon. En olisi ehkä ollut kauhean pahoillani jos vaikkapa Marcus tai ...nielaisu… Lyta olisivat saaneet vähän vähemmän ruutuaikaa. Tai ne viidennnen kauden telepaattiretaleet olisi voitu viskata kokonaan mäelle! Mistähän sekin tuli taas mieleen…

On siellä vielä se yksi lumatitanssikin. Tällä katsomiskerralla se sujahti melko sukkelasti ohitse, eipä siitäkään jaksanut oikein riehaantua. London hahmonkehitys on paljon mielenkiintoisempaa seurattavaa. Kauden edetessä hän alkaa pikkuhiljaa tajuamaan, että varjojen kanssa vehtaamisella saattaa olla hyvinkin vakavia seurauksia. Tämä kulminoituu jaksossa Knives, jossa London nuoruudenystävä joutuu todellisiin ongelmiin centaurien nousevien voimien kanssa. Jakson harmillinen osuus on juuri tämä London ystävä, jonka näyttelijän minä tunnen paremmin toisesta suosikkisarjastani, Stargatesta. Nyt tuli lähinnä kummallinen olo katsellessa kenraali Jacob Carterin omituista pelleilyä. Tämä jälkeen loppusarja onkin sitten ehtaa JMS:a lukuun ottamatta sitä yhtä viidennen kauden jaksoa. Mutta siitä enemmän sitten ajan tullen.

Nimittäin kakkoskauden lopussa onkin sitten luvassa ehkä kovinta tavaraa, mitä Babylon 5:llä on tykkänään tarjota. Kolmaskin kausi on aika huikeaa meininkiä, mutta minusta siellä ei ole yhtä loistokkaita yksittäisjaksoja, mitä toisen kauden loppuviisikosta löytyy. Das Ende Der... eiku...Confessions and Lamentations nostaa panokset taas kerran aivan uudelle tasolle. Tällä kertaa kokonainen laji heittää kollektiivisesti lusikkansa nurkkaan. Henkilötasolla Delennin ja Sheridanin suhden alkaa syvenemään. Minä pidän aivan hirveästi Delennin “[...] then I'll see you again in the place where no shadows fall [...]” -repliikistä.

Divided Loyalities on ehkä heikoin jakso loppuviisikosta. Talian kohtalo on tietysti iso jysäys, mutta jakson tehokkuutta laimentaa Patricia Tallman silmiään pyörittelemässä. The Long, Twilight Struggle ja The Fall of Night kertovat centurien ja narnien sodan loppuratkaisun, minkä lisäksi Kosh käy viuhahtamassa B5:n sekalaiselle seurakunnalle. Hyviä ja äärimmäisen tärkeitä jaksoja, mutta mutta…

Inkvisiittori, inkvisiittori, inkvisiittori ja vielä yhden kerran inkvisiittori. Comes the Inquisitor on ylivoimaisesti suosikkini kaikista B5:n jaksoista. Hassua kyllä, muutamalla hiuksenhienolla muutoksella inkvisiittorista olisi tullut aivan sietämätöntä roskaa. Itse asiassa tätä juttua luonnostellessani katsoin juuri sivusilmällä kolmannen kauden jaksoa A Late Delivery from Avalon. Inkvisiittori olisi voinut olla juuri samanlainen JMS:n omahyväinen julistusjakso, joita hän välillä ripotteli pitkin Babylon 5:ttä. Onneksi niitä ei nyt ihan hirveän paljon ollut. Minä sitten rakastan niitä jaksoja, joissa B5 tekee välttämättömyydestä hyveen ja vetää häpeilemättä teatterimoodin päälle. Muutama näyttelijä minimaalisissa kulisseissa tykittämässä täysillä. Ikinä en kyllästy sellaisen katsomiseen.

Sisäistin muuten vasta tällä katsomiskerralla kunnolla sen tosiseikan, että Delenninhän on itse asiassa tiedettävä jo tulevat tapahtumat ainakin jaksoon The War Without End asti. Juuri sen takia hän olikin niin neuvoton muutoksensa jälkeen. Chrysalikseen asti hänellä oli selkeä päämäärä, johon pyrkiä. Ensimmäisellä kaudella Delenn onkin varsin päättäväinen, suorastaan ylimielisen varma itsestään. Toisella kaudella sitten todellisuus iskeekin päin kasvoja, ja edessä oleva suunnaton tehtävä saa hänet melkein halvaantumaan päättämättömyyteen. Inkvisiittorin kotikäynnin tarkoituksena ei itse asiassa olekaan testata Delenniä, vaan (kirjaimellisesti) pieksää häneen oikea asenne tuleviin tapahtumiin. Tie päämäärään syntyy nykyhetken teoista, yksi teko ja yksi pelastettu elämä kerrallaan.

Kakkoskauden lopussa Babylon 5:n juonikaari on päässyt alkuosuudestaan ja nyt alkaa olla täysi hööki päällä. Tämän jälkeen sarjassa onkin täysi laukka päällä neljännen kauden seitsemänteen jaksoon asti, eikä loputkaan neljännestä kaudesta ole yhtään hassumpaa materiaalia. Mutta niistä enemmän, kun olemme ehtineet katsoa kyseiset kaudet loppuun.