Frans Kedes
… ja odottaa herättäjäänsä
Vanhus heräsi väsyneenä ja uupuneena. Myöhään illalla alkanut myrsky oli hakannut ikkunoita ja tuuli oli ulvonut räystäissä ja talon nurkissa. Talon vieressä kasvavan vaahteran oksat olivat piiskanneet seinää ja ikkunoita ikään kuin raivon vallassa oleva myrsky olisi halunnut käyttää sitä välikappaleena päästäkseen ihmisasumuksen sisään. Hirsirakenteinen vanha talo oli kestänyt kuitenkin myrskyn raivon. Ne vähät nukahtamisen hetket, jotka yö oli hänelle suonut olivat niin kauheiden unikuvien täyttämiä, että vanhus oli lopulta yrittänyt mieluummin pysyä valveilla kuin nukahtaa. Kuunnellen myrskyn raivoamista hän oli maannut silmät pimeyteen tuijottaen. Vähän väliä silmät kuitenkin painuivat kiinni ja kohta hän taas havahtui hereille painajaisunien kauhujen herättämänä. Vanhus näki samaa unta yhä uudestaan ja uudestaan.
Unessa hän laskeutui syvään pimeään maassa olevaan aukkoon. Unessa kaikkialla läsnä oleva mädäntyneen haju sai vatsahapon nousemaan nukkuvan suuhun. Alhaalta kuuluva ääni oli kuin jokin vetäisi viimeisen korahtavan henkäyksen mutta ääni kuului toistuvasti. Vanhusta pelotti laskeutua alas mutta hänen oli pakko. Pakottava tunne laskeutua alas tuntui valtavana kivistävänä tunteena vatsassa ja hänen niskansa jokaista lihasta kouristi kipeästi. Kun hän huomasi kauhuissaan käsiensä otteensa lipeävän ja tunsi jalkojen luiskahtavan tikkaiden puolapuulta ja hän oli varma että putoaisi alas kuolemaan, hän tunsikin jalkojen alla kovan maalattian. Hän hapuili käsillään eteen ja sivuille jolloin sormet tunsivat kostean mullan. Edelleen tunnustellen pimeässä hän kääntyi ympäri ja näki suoraan edessään ihmismäiset kasvot, joissa olevat silmät tuijottivat herkeämättä suoraan häntä kohden. -Elukan silmät, vanhus huudahti ja heräsi vuoteessaan pimeään myrskyn riepotellessa taloa. Sama uni toistui uudelleen sinä yönä aina vanhuksen nukahtaessa. Aamulla suussa oli oksettava maku ja hajuaistissa tuntui muisto hirveästä mädän löyhkästä.
Aamu oli vielä varhainen ja siinä oli häivähdys syksyistä yötä hänen noustessa ylös. Hän käveli makuukamarista tupaan ja joi pitkin kulauksin vettä, jota hän ammensi ämpäristä. Hän haki joka päivä raikasta juomavettä pihan kaivosta. Tähän taloon ei tultaisi enää vanhuksen elinaikana laittamaan juoksevaa vettä. Hän meni aamuvirtsalle ulos viljavaraston nurkalle. Yöllä satanut vesi oli ollut kylmää ja maasta nousi höyry hänen virtsatessa kituliaan mustaviinimarjapensaan juurelle. Kun hän kääntyi mennäkseen takaisin tupaan, hän huomasi vilja-aitan oven olevan raollaan. Oven raosta oli satanut sisään puorin kuivalle pölyiselle lautalattialle , sen hän ehti huomata, ennen kuin vetäisi voimalla vanhan raskaan oven kiinni. Sen sijaan hän ei ollut huomannut tomuisella lattialla olevia märkiä jalanjälkiä jotka jatkuivat peremmälle pimeään. Hän kiersi tuvan etsien myrskyn jälkiä talosta ja sen ympäristöstä. Yksi yläkerran ikkunoista oli mennyt särölleen ruudun nurkasta siltä kohtaa missä vaahteran oksat ulottuivat seinään saakka. Vanhus mietti kaataako liian lähelle taloa kasvanut puu kokonaan vai sahatako vain seinään ulottuva paksu oksa. Hän päätti myöhemmin päivällä koittaa siirtää taloa vasten nojaavat tikapuut puuta vasten ja sahata ikkunaan hakannut oksa pois häiritsemästä. Myöhemmin hän huomasi että seinustan tikkaat olivat kadonneet ja oksan sahaaminen jäi häneltä siltä erää. Hän oli ymmällään mihin tikapuut olivat kadonneet tai kuka ne oli vienyt. Tikapuut olivat itse tehdyt puiset tikapuut, joiden jalat olivat tehty kakkosnelosesta ja puolapuut ohuemmasta höyläämättömästä laudasta. Vanhus ei muistanut koska olisi edellisen kerran tarvinnut tikapuita. Oliko tikapuut jäänyt navetan seinustalle hänen tarkistaessa navetan pärekaton kuntoa viime vuonna? Hän kävi tarkistamassa asian ja katsoi samalla muidenkin pihan rakennusten seinustat. Tikapuita ei löytynyt. Hän palasi puutarhaan tuvan taakse ja yritti etsiä jalanjälkiä maasta mutta märässä heinikossa ei näkynyt muuta kuin hänen omien jalkojensa painaumia. Kohta hän ei enää jaksanut miettiä asiaa; mieli hyväksyi ajatuksen ja siirsi sen sivummalle ja koko asia unohtui toistaiseksi.
Raadonsyöjät
Raadonsyöjä oli kuin iso lihava toukka. Vatsallaan maaten se odotti ruokaa. Sen oli aina nälkä. Maakellarin kosteus ja homeitiöt olivat tulehduttaneet sen hengitystiehyet ja olivat saaneet sen hengityksen kulkemaan vaivalloisesti. Sairaat keuhkot olivat täyttymässä limasta ja ellei se pääsisi irti kahleistaan ja ulkoilmaan, hengitys lakkaisi pian viimeiseen korahdukseen. Raadonsyöjän alaston ruumis oli peittynyt omasta ulosteesta ja kosteasta mullasta sekoittuneeseen saastaan. Niiltä kohdin mistä lika joskus kuivui, murtui ja irtosi, jäi näkyviin veresliha. Tuon surkean olennon jalkoihin kiinnitetyt kahleet olivat uponneet syvälle lihaan. Kipua ei enää ollut tuntunut aikoihin, koska täydellinen hulluus peitti kaikki muut tuntemukset kuin NÄLÄN alleen. Raadonsyöjä oli ehkä ollut ihminen mutta aikojen kuluessa se muuttunut jonkun muun eläinlajin edustajaksi. Raadonsyöjä makasi ahtaassa maahan kaivetussa kammiossa, jossa oli kaksi oviaukkoa. Toinen oli suoraan edessä päin ja toinen vasemmalla sivustalla. Suoraan edessä oleva aukko johdatti lyhyeen käytävään, joka päättyi pystysuoraan ylös kaivettuun kuiluun. Joskus kuilusta laskettiin karkeatekoiset tikapuut ja sitä kautta raadonsyöjälle tuotiin syötäväksi mätänemistilassa olevia ruuantähteitä. Joskus raadonsyöjä kuuli ääniä suoraan edessään, kun joku laskeutui tikapuita alas mutta kun raadonsyöjä vaivalloisesti ähisten yritti päästä kohti tulokasta, esti jalassa oleva kahle matkan ja kohta hän huomasi olevansa taas yksin täydellisessä pimeydessä ja hiljaisuudessa. Toisen oviaukon takaa alkoi loputtoman pitkä käytävä, joka laskeutui jyrkästi alaspäin ja yhdistyi äärettömän laajaan ja monikerroksiseen käytäväverkostoon. Sieltä nousevat olennot kulkivat täydellisessä pimeydessä hiljaa mutta joskus raadonsyöjä havahtui kuullessaan ihan päänsä viereltä sähähdyksen tai kurkkuäänellä päästetyn äännähdyksen. Yleensä tuolloin raadonsyöjä pääsi herkuttelemaan. Se piti lyhyillä läskisillä käsillään kiinni tuodusta ruumiista ja raastoi hampaillaan pehmeitä lihanpaloja ja elimiä. Se ei tiennyt olevansa osa ikivanhaa myyttiä eikä se tiennyt että vasemmasta oviaukosta alkavasta käytäväverkostosta oli kulkutie maakunnan jokaisen käytössä olevan hautausmaan alle. Vanhimpien käytöstä poistettujen hautausmaiden alla olevat käytävät olivat rappeutuneet ajan kuluessa ja suurin osa oli sortunut roudan vaikutuksesta, mutta toiminnassa olevien hautausmaiden alla käytävät olivat hyväkuntoiset ja usein käytetyt. Raadonsyöjällä ei ollut mitään aavistusta siitä, että se oli yksi valituista kaltaisistaan maan alla vankina pidettävistä eläteistä. Joskus raadonsyöjä näki unta siitä elämästä mikä olisi ollut mahdollista. Se näki unta elämästään kaupungissa. Joskus hän uneksi lukevansa tuolilla istuen pöydän ääressä sanomalehteä. Unessa tapahtuva tuntui jotenkin todellisemmalta kuin maanalainen elämä. Joskus unessa raadonsyöjä kulki hissillä ylöspäin ja kun hissi pysähtyi astui hän valoisaan rappukäytävään. Rappukäytävässä oli kaksi ovea. Molempien ovien keskikohtaan oli tehty pieni lasikoristeinen luukku. Lasin alle oli laitettu pieniä irtokirjaimia, jotka näyttivät tutuilta. Toisessa ovessa luki “KEDES” ja toisessa “VERME”. Hän avasi oven jossa luki Kedes ja astui sisään…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti