Novelli: Joutoaika

Aleksi Peura

Istuimme kahden, tietenkin. Oli pimeää, tietenkin. Nuotio oli välissämme. Puut rätisivät ja katkeilivat liekkien kuristusotteessa. Kuulin yksinäisen eläimen ääntelevän kauemapana - luulen, että se oli lintu, mutta varma en ole. Muuten oli hiljaista ja niin oli hyvä.
  Hieroin käsiäni yhteen, koska kylmyys oli vihdoin saapunut. Yritin venytellä sormiani, koukistaa, suoristaa ja koukistaa uudelleen, mutta jouduin pian lopettamaan. Oli säästettävä ravintoa, oli säästettävä energiaa. Reppuni oli tyhjä muutamaa säilykepurkkia ja pientä vesipulloa lukuun ottamatta. Hänellä ei edes ollut reppua.
  Jos aika olisi ollut toinen, hän olisi ollut kaunis ja minä komea, mutta se aika ei ollut enää. Olin likainen, saastainen. Edellisenä iltana olin kierinyt mudassa, koska se oli sekoittanut jälkeni. Hän oli tehnyt saman, mutta hän oli vielä lisäksi kaivanut kengilleen haudan sekoittaakseen takaa-ajajia.
  Hänen ruskeaksi muuttunut tukka roikkui kasvoilla ja kasvot nojasivat kämmeniin. Hän huojui puunrungollaan. Ehdotin nukkumaan menemistä. Lupasin vahtia, mutta hän kieltäytyi ja kertoi menevänsä tutkimaan reittiä eteenpäin.
  "Et voi", sanoin. "Meidän on levättävä."
  Hän heitti kätensä ilmaan turhautumisen merkiksi. "Mitä jos nukumme kun..." Hän pudisti päätään ja pyyhki kyynelen silmäkulmasta.
  Nousin, kävelin hänen luokseen ja istuin viereen. Halasin häntä ja painoin hänen päänsä olkapäätäni vasten. Hän vavisi surun murtamana, kaiken menettäneenä. Tahdoin itkeä, koska tunsin samoin, mutta en voinut: minun oli oltava kova, hänen vuokseen.
  "Niin kävi kerran, mutta ei enää uudestaan", lupasin.
  Vähitellen hän rauhoittui ja palasin nuotion toiselle puolelle. Liekki oli kuolemassa, joten heitin lisää puuta tuleen. Oli parempi istua nenät vastakkain, koska näimme toistemme selkien taakse ja pystyimme vartioimaan toisiamme ja itseämme. Minulla oli revolveri, hänellä kivääri ja muutama luoti molempiin. Säilytin yhtä luotia turvallisesti povitaskussa, itseäni varten. Jos tilanne kävisi huonoksi, jos kaikki menisi pieleen, jos...
  "Mitä teit ennen?" hän kysyi.
  Emmin hetken. "Elin." En kyennyt vastaamaan muuta. "Sinä?"
  "Kuolin, hitaasti."
  Naurahdin, kuivasti. "Tätäkin hitaammin?"
  Hän nyökkäsi. "Vedin huumeita, tupakkaa, lääkkeitä, viinaa... kaikkea samaan aikaan. En ollut onnellinen, mutta tähän verrattuna... Se oli elämä, sentään, tämä ei."
  "Tahtoisitko nyt tupakkaa? Viinaa?" Minun oli kysyttävä jotain, sillä yö oli liian lähellä ja vain puhe voisi karkoittaa sen edes hieman kauemmas.
  Hän kohautti harteitaan ja asetteli kiväärin paremmin reisinsä päälle. "En tiedä. Tavallaan kyllä, mutta toisaalta en. Ei siinä olisi mitään järkeä. Kun vedin huumeita, kuolin hieman, nykyään en vedä huumeita ja kuolen enemmän."
  "Et sinä kuole."
  "Me kuolemme, kaikki. Kuolemme ulkoisesti tai sisäisesti, ei väliä. Ihmisyys on kuollut."
  "Me elämme vielä", sanoin. "Ehkä on vielä toivoa."
  Hän pudisti päätään ja naurahti. "Toivoa ei ole ollut Sammumisen jälkeen. Ihmisyys on kuollut, maapallo on kuollut. Ehkä me olemme jo kuolleita ja tämä on helvetti."
  Katsoin ympärilleni. Näin pystyyn kuolleiden puiden varjoja ikuista yötä vasten. "Me elämme, kyllä. Tunnen elämän virtaavan yhä suonissani. Meillä on toivoa, minun on pakko uskoa siihen." Hymyilin, yritin ainakin. "Jos helvetti on olemassa, se ei ole mitään tähän verrattuna."
  Hän purskahti itkuun, jälleen. Tällä kertaa en noussut lohduttamaan, sillä pelkäsin edellisen itkun herättäneen takaa-ajajien huomion. Puristin otetta revolverinkahvasta ja lausuin rauhoittavia sanoja.
  Tunteja myöhemmin, luulisin, hän meni nukkumaan ja minä jäin vahtimaan. Yritin arvioida ajankulua, mutta en kyennyt siihen. Jossain vaiheessa herätin hänet ja nukuin itse hänen vahtiessa. En tiedä kuinka kauan nukuin, mutta herätessäni olin entistä väsyneempi, väsyneempi elämään ja kuolemaan.
  Söimme niukan aamiaisen ja jatkoimme matkaamme. Tuhosimme leirimme, heitimme nuotion tuhkat neljään tuuleen ja vieritimme puunrungot kauas rinnettä alas. Kävelimme ylämäkeen yksinäinen taskulamppu valonamme. Meillä oli kolme patteria varalla. Valokeila oli himmeä, mutta se oli silti valokeila.
  Rinne oli jyrkkä ja kivinen. Muutama puu seisoi siellä täällä, kuolleena nekin. Löysin tusinoittain eläinten raatoja, mutta en niitä hävittäviä tuholaisia. Ehkä kaikki elämä oli kuollut maapallolta. Punnitsin oravanruhoa kädelläni, mutta päätin etten alentuisi siihen. Mielummin kuula kalloon kuin oravan kallo vatsaan; johonkin se raja on vedettävä. Ehkä rajani tulee vastaan pian, sillä kulutimme viimeisen vetemme loppuun tuolla rinteellä.
  Tavoitteemme oli löytää jotakin, mitä vain, mieluiten bunkkeri, mutta mikä tahansa ihmiskäden jättämä jälki olisi kelvannut. Löysimme kraatereita, tuhansia pelkästään tuolta rinteeltä, mutta emme ainuttakaan taloa, seinänkappaletta tai edes tiilenmurikkaa. Kaikki oli murjottu Luojan suuressa pommituksessa. Hän oli kehittynyt, ajattelin: aiemmin Hän tulvi maan, nyt Hän pommitti sen.
  Mutta kuka oli Nooa? Ehkä Luoja oli oppinut virheestään kerralla eikä säästäisi ketään.
  Saavuimme huipulle, niin ainakin luulen, sillä maa tasaantui. Aiemmin olisin pysähtynyt katselemaan maisemia, nauttimaan luonnosta ja saavutuksestani, mutta en nähnyt mitään. Näkökenttäni rajoittui muutamaan metriin ja taskulampun onnettomaan valokeilaan.
  Pidimme huipulla tauon. Nojasin reisiini ja kuuntelin. Kaukaa alhaalta tulosuunnastamme kuului ääniä, rapinaa. Se oli niin etäistä, että se oli rapinaa, koska lähempänä se olisi kuulostanut tuhotun maan yli vyöryvältä tankilta. Takaa-ajajamme. Meitä saavutettiin. Katsoin hänen suuntaan ja hän kuuli sen myös. Kirosin hiljaa. En jaksanut enää. Kaikki voimani olivat loppuneet. Olin juossut pakoon... päiviä? viikkoja? kuukausia?... Saavutin murtumispisteeni. Vaivuin polvilleni.
  "Ei enää", sanoin hiljaa. "Ei enää."
  Hän laskeutui polvelle viereeni. "Mitä?"
  "Ei enää. Ei enää eteenpäin. Edessä ei ole muuta kuin kuolemaa. Minä jään tähän, maailman katolle."
  Hän oli hetken hiljaa, kunnes nyökkäsi. "Sitten minä jään kanssasi."
  Pudistin päätäni. "Ei, sinä jatkat. Jos otat kaikki ruuat, aseet, panokset, selviät pidemmälle. Yksin kulutat vähemmän, yksin olet huomaamattomampi ja vaikeammin seurattavissa sekä... ehkä hän saa minusta riittävästi ravintoa eikä lähde enää perääsi."
  Hän istui raskaasti maahan. "Sinä... et voi olla tosissasi." Katsoin häntä syvälle sinisiin silmiin, syvälle sieluun. Hän ymmärsi, minä ymmärsin hänen ymmärtävän ja päätös oli tehty. Sanoja ei enää tarvittu.
  Joskus, myöhemmin, hän nousi ylös ja lähti. Pyysin kynää ja paperia, koska mitään muuta ylimääräistä ei ollut. Hän antoi minulle loppuun ajetun kuulakärkikynän ja sivun Raamatustaan, jota hän kantoi mukanaan, en tiedä miksi. Ehkä hän oli todellinen optimisti, vaikka sanoikin muuta.
  Olen istunut tällä mäen laella ajan, joka voi olla tunti tai viikko. Ei sillä väliä. Olen kirjoittanut tarinani ylös, vaikka en tiedä tarkalleen miksi. En näe paperia kunnolla. Kaukainen rapina on lähellä ja kuulostaa telaketjuilta. Takaa-ajaja on saapumassa. Hän on jo rinteen yläpäässä, kuolleen oravan luona. Minulla ei ole paljoa aikaa.
  Istun yksin, tietenkin. On pimeää, tietenkin.