Novelli: Merirosvot

Aleksi Peura

Minulla on seinälläni kuva merestä sellaisena kun se oli ennen. Kuvassa on heikkaranta, palmuja, auringonpaistetta sekä tietenkin meri; kaikki, mitä ei enää ole. Kuvan päälle on kirjoitettu kirkkain kirjaimin WELCOME TO MAHOA BEACH. Mietin missä tuo Mahoa Beach on vai onko missään. Todennäköisesti jossakin pinnan alla, kuolleiden valtakunnassa.
  Vietän paljon aikaa yksiössäni seuranani vain tuo juliste. Sen värit ovat haalistuneet eikä kukaan tuttavistani tunnu ymmärtävän miksi tahdon pitää sitä yhä itselläni. En tiedä tunnistavatko he rantaa, näkevätkö he merta tai... välittävätkö he. Tuskin. Mutta minulle tuo paperi on kauneus, todiste, että maailma on joskus ollut kaunis ja elävä eikä vain ruma ja kuollut.
  Tulin tänään töistä kotiin. Törmäilin ahtailla käytävillä ihmisiin, mutta se ei ollut mitään uutta. Potkaisin kerjäävää lasta päähän, vahingossa, mutta hän ei välittänyt. Se poika ei olisi saanut olla siinä, keskellä katua ruuhka-aikaan, vaan jossakin aivan muualla, äitinsä luona. Pysähdyin nojaamaan seinään ja annoin ihmisvilinän vyöryä ohitseni. Seurasin heitä, kiireettömiä ihmisiä arkisissa toimissaan. He kantoivat likaisia vaatteitaan samalla arkisella ylpeydellä kuin niihin liimattuja tunnuksia, jotka kertoivat heidän edesmenneen kansallisuutensa ja uskontonsa. Täällä, Helvetin ensimmäisellä piirillä, millään niistä ei ole merkitystä, mutta ihmiset tahtovat kuulua johonkin ryhmään johon joku toinen ei kuulu, joten sallitakoon se heille. En nähnyt ainuttakaan oman kansani jälkeläistä. Ehkä olen viimeinen; en varsinaisesti yllättyisi.
  Lähdin jälleen liikkeelle ja pysähdyin jonottamaan turvatarkastukseen. Kivääriinsä nojaava vartija seisoi sammuneen kattolampun alla ja poltteli tupakaansa vain vilkuillen ohikulkevia. Tahdoin sanoa miehelle jotakin, mutta en keksinyt mitään ovelaa, joten pidin pääni kiinni. Toisaalta, ei kai kukaan tahdo viettää viimeistä päiväänsä takamus ruumiintarkastuksesta turtana.
  Vähitellen ihmismassa hajosi omille teilleen, pienemmille käytäville, joiden varrelta asunnot löytyvät. Käännyin kerran vasempaan, hetkeä myöhemmin oikeaan ja sitten olin kotiovella. Olin yksin käytävällä, joka olisi voinut olla mikä tahansa muukin. Ovessani ei ole nimeä, vain pelkkä numero 19. Minun huoneeni, pelkkä soppi ihmiskunnan viimeisessä turvapaikassa - mutta se on minun soppeni.
  En osaa kuvailla mitä ajattelen. Olen surullinen, mutta silti onnellinen. Olen päättänyt, etten enää palaa tähän huoneeseen. Katselen julistetta ja hymyilen. Ehkä saavun tuolle rannalle ja ehkä se ei ole autio kuten kuvassa, vaan täynnä rakkaimpiani. Ehkä he hymyilevät minulle ja sanovat: "Tervetuloa, olemme odottaneet sinua." Ehkä äitini, siskoni ja vaimoni ryntäävät kohti ja sulkevat minut syleilyynsä. Ehkä.
  Ehkä mitään ei ole.
  Lähden huoneesta. Otan tämän muistilehtiön ja kynän mukaan. En tiedä tarkalleen miksi, mutta tahdon jättää jotakin jälkeeni tähän hylättyyn maailmaan ennen kuin sukellan uuteen. Pelkään, että sukellukseni on vain tömähdys meren läpäisemättömällä pinnalla.
  On ilta ja aurinko laskee jossakin loputtoman pilviverhon takana. Nojaan kaiteeseen arkkin ulkokannella. Olen yksin, edes vartijat eivät tule tänne. Tämä on ainoa paikka, jossa voin katsella maailmaa ja hengittää puhdasta ilmaa, mutta he - kaikki muut - eivät halua sitä ja ymmärrän heitä, ymmärrän liiankin hyvin. Joskus olin kuten he, elin päivästä toiseen kokematta ja ajattelematta mitään. Minulle arkki oli maailma, nuo valkoiset käytävät, likaiset ja kuluneet vaatteet ja loppumaton työ väistämätöntä odottaessa olivat ainoat asiat, joista välitin. Sitten eräänä päivänä sain eteeni korin tavaroita jota kuolleet olivat jättäneet jälkeensä. Korissa oli tavaroita joita ei voitu hyödyntää lautalla. Siinä oli muutama kirja, arvoton koru ja juliste rannasta. Poimin julisteen esiin ja suoristin sen silmieni eteen.
  Silloin, tuona lyhyenä hetkenä, muistin kaiken. Muistin millainen maailma oli ollut, muistin puhtaan ilman maun, muistin hiekan jalkojeni alla - muistin kaiken minkä olin unohtanut. Katsoin julistetta pitkään, ehkä jopa tunnin, kunnes käärin sen varoen rullalle ja vein huoneeseeni. Kiinnitin sen seinälle kahdella teipillä, jotka olin varastanut töistä. Istuin sängylleni ja katselin tuota maalausta toisen tunnin. Itkin muistojen vyöryessä takaisin mieleeni.
  Tuon päivän jälkeen en ole kyennyt näkemään mitään hyvää elämässäni. Luulen, että on nähtävä jotakin kaunista ymmärtääkseen maailman rumuuden. Ehkä aiemmin maailma todella oli kaunis, mutta - vaikka kuinka yritän - en saata muistaa.
  Tuuli yltyy. Minun on kylmä, mutta pakotan itseni kirjoittamaan kohmeisilla käsilläni lisää. Olen jo melkein valmis.
  Muistan sodan, muistan taistelun luonnonvoimia vastaan, muistan kylmyyden ja yksinäisyyden sekä muistan vaimoni kuolevat kasvot. Hän makasi vierelläni, hengitys ilmaan höyrystyen. Hän itki ja kyynelet jäätyivät hänen poskilleen. Yritin pyyhkiä niitä pois, mutta käteni olivat liian kylmät siihen. Painoin pääni hänen rinnalleen, kuuntelin viimeisiä heikkoja sydämenlyöntejä ja itkin. Hän laski kätensä pääni päälle ja sanoi nimeni. Ravistin päätäni, sillä en voinut sallia hänen kuolevan.
  Mutta hän kuoli, sanomatta enää mitään. Vähitellen sydän vain hiljeni ja hengitys lakkasi. En kuitenkaan liikkunut, vaan jäin syleilemään häntä. Annoin myrskyn raivota ympärillä, lumen haudata meidät ja auringon laskea lumihuippuisten vuorien taa. Vaivuin transsiin, sydämen koomaan, josta havahduin vain etäisten räjähdysten ääneen.
  Hautasin hänet siihen paikkaan. Otin povitaskustani pienen korun ja laskin sen hänen hautansa päälle. Lumi peitti korun ja hautakummun. Pian jäljellä ei ollut muuta kuin dyyni muiden joukossa. Käänsin selkäni hänelle ja lähdin tarpomaan päämäärättömästi eteenpäin. Muutamassa päivässä saavuin rannalle, joka oli muovin, teräksen ja muun saasteen peitossa. Sieltä löysin ihmisiä ja lähtövalmiin arkin. Pääsin mukaan ihmiskunnan viimeiselle matkalle, jonka ainoa määränpää on kuolema jossakin kaukana ja yksin.
  Aluksi meitä oli noin viisituhatta, nyt meitä on enää kolmetuhatta, mutta silti arkki on täynnä. Johtaja sanoo, että arkki jatkaa kulkuaan vielä kolme vuotta tai siihen asti kunnes löydämme elinkelpoista maata. Ruokaa meillä ei ole niin paljoa, mutta arkki jatkaa matkaansa vaikka ilman miehistöä. Muutama kuukausi takaperin ajoimme karille, arkki alkoi vuotaa ja olemme yhä jumissa tuossa suuressa roskavuoressa, joka on suurimaksi osaksi pinnan alla kuin Titanicin upottanut jäävuori.
  Aurinko on laskenut kokonaan. Maailma on täysin autio ja pimeä. En näe enää meren muovista pintaa allani, mutta voin yhä kuulla sen jyskytyksen laivan kylkiä vasten. Sitä kertyy arkin ympärille, muuraa meitä tiukemmin kiinni roskavuoreen. Toivo on kuollut, niin ainakin luulen. Kukaan ei suostu myöntämään sitä, mutta tilanteemme on toivoton. Ruoka on loppumassa, kulkutaudit ovat alkaneet harventaa väkeä ja arkki vuotaa. Kuolemani on helpotus ihmiskunnalle, sillä täten heillä on enemmän ruokaa jaettavaksi ja uusi huone karanteenille. Huomenna, kun tieto kuolemastani saavuttaa naapurini, huoneeseeni kannetaan ruttoon sairastunut ja oveen piirretään punainen X.
  Luulen, että olen valmis. Minulla ei ole enää mitään annettavaa. Jätän tämän vihon tänne kannelle ja toivon jonkun löytävän sen. Ehkä se huuhtoutuu sadeveden mukana kanssani mereen; käyköön niin, jos Jumala tahtoo.
  Tahdon vielä sanoa, että en syytä ketään ja syytän kaikkia. Tämä maailman alennustila on vain ihmisten syytä, yksin ja ainoastaan. Me saastutimme meren, me tuhosimme ilmakehän ja me raiskasimme maan joka ruokki meidät. Me yksin olemme syypäät.
  Me olemme maailman merirosvot.