Skyfall (2012)

Marko Ikäheimo

Minun ei oikeastaa pitänyt kirjoittaa tätä arvostelua. Syystä tai toisesta tämä viimeisin Bond jäi aikanaan katsomatta elokuvateatterissa, suotuisista arvioista huolimatta. Nyt tuli kuitenkin ostettua sairaspäivän ratoksi nettikaupasta digiversio elokuvasta, ja pentele, sehän oli varsin mainio. Pakkohan siitä oli jotakin kirjoittaa.

Edellinen Bond-elokuva, Quantum of Solace, oli niin kauhea räpellys, että ei mitään rajaa. En vieläkään ole täysin selvillä sen juonesta. Pahoin pelkään, että eivät ole myöskään elokuvan tekijät. Mikä pahinta, toimintakohtauksetkin oli onnistuttu sössimään nykivällä kuvaustyylillä, joka oli monen elokuvan vitsauksena vielä muutama vuosi sitten. Eikä siinäkään vielä kaikki: jopa tunnusmusiikkikin taisi olla vähiten mieleenpainuva sitten Madonnan renkutuksen.

Skyfallin alettua pääasiallinen tunne oli helpotus. Bondin ajaessa pahista takaa moottoripyörällä pitkin Istanbulin Suuren basaarin kattoja tuli suorastaan turvallinen olo mahanpohjaan. Eikä Adelen laulama tunnarikaan hassumpi ollut.

Kuusi vuotta sitten Casio Royalessa Bond oli vielä uransa alussa. Nyt alkavat jo vuodet painamaan superagentin rahkeissa. Tämä muuten aiheutti meikäläiselle lievähkön järkytyksen. Daniel Graig on kokonaista vuotta minua vanhempi. Joka tapauksessa asetelmasta pukkaa myös melko hykerryttäviä tilanteita, kun sankarimme esimerkiksi huomaa uuden Q:n olevan parikymppinen sälli, jonka mielestä Bond on totaalinen dinosaurus (ja myös auliisti kertoo sen). Bondin lisäksi myös hänen pomonsa M (Judi Dench) alkaa tuntea vuosien painon harteillaan. Molempien pitäisi kuitenkin yltää parhaimpaansa, kun itse MI6 joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Skyfall ei ole samalla tavalla nihilistinen kuin Casino Royale. Ihmisille tapahtuu kyllä pahoja asioita (hengenlähtö on yleisesti ottaen aika ikävä juttu), mutta esimerkiksi Casinon kidutuskohtauksen kaltaisia osuuksia ei tällä kertaa nähdä. Tässä suhteessa Skyfall palaa takaisin aikaisempien Bondien seikkailuhenkeen.

Itse asiassa tämä perinteisiin palaaminen on tehty aivan käsinkosketeltavaksi. MI6:n toimitilojen mentyä lunastuskuntoon järjestö siirtää hermokeskuksensa Lontoon maanalaisiin katakombeihin, jotka toimivat jo toisen maailmansodan aikana sodanjohtokeskuksena. Tässä palataan symbolisella tasolla siihen peribrittiläisyyteen, joka pohjimmiltaan teki Bond-elokuvista niin erityisiä. Casino Royale teki ehkä vähän liiankin jyrkän korjausliikkeen elokuvasarjan uudessa startissa. Nyt näyttäisi eri elementit olevan hyvin tasapainossa. Mielenkiintoista nähdä, pysyykö taso korkealla tulevissakin elokuvissa.