Atena 2012 288 s.Hannu Väisänen
Ennen kaikki oli paremmin ja menemme koko ajan huonompaan suuntaan. Miksi haluamme uskoa näin? Miksi olemme aina uskoneen näin? Onko se totta? Mitä yhteistä on perussuomalaisten menestyksellä ja Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjalla?
Koskelaisen mukaan riippuu valittajasta, mikä on se ihannetila, josta on rappeuduttu. Se on ollut vaikkapa antiikin Kreikka, keskiaika, 1960-luvun hippiliike tai 1980-luvun hyvinvointivaltio.
Tämä kirja ei vastannut odotuksiani. Luulin, että siinä edes mainitaan spekulatiivinen fiktio, joka on tuottanut lukuisia lähitulevaisuuteen projisoituja esimerkkejä siitä, miten huonosti meillä nyt menee. Ehkä spefin lukeminen tai ainakaan sen lukemisen tunnustaminen ei ole vielä sopivaa "kulttuurieliitille", johon Jukka Koskelainen sanoo kuuluvansa, tosin pilke silmäkulmassaan.
Kirja liikkuu Friedrich Nietzsche, Osvald Spengler, Karl Marx ja Jean-Jacques Rousseau -linjalla, mutta populaarikirjallisuudesta ovat päässeet jo armoihin ruotsalaiset dekkaristit Maj Sjöwall ja Peter Wahlöö, Stieg Larsson ynnä Henning Mankell. Heidän menestyksensä perustuu kuulemma siihen, että heidän kirjoissaan on tunne, että asiat menevät aina huonompaan suuntaan. Sama ilmiö on kyllä myös Reijo Mäen ja Ari Paulowin dekkareissa, mutta suomalaisista kirjailijoista mainitaan ainoastaan klassikot Olavi Paavolainen, Eino Leino, Volter Kilpi ja Joel Lehtonen.
Teoksen kiintoisin anti on Jukka Koskelaisen selitys siitä, miksi äärivasemmistolaista kansallissosialistia Adolf Hitleriä on alettu pitää äärioikeistolaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti