Marko Ikäheimo
Kuninkaan agentti, sir Richard Francis Burton, saa selville, että koko hässäkkä liittyy jollakin tavalla joukkoon hyvin erikoisia jalokiviä. Nämä mustat timantit ovat tipahtaneen maapallolle joskus muinaisina ajankohtina ja niillä huhutaan olevan yliluonnollisia ominaisuuksia.
Apurinsa Algernon Swinburnen kanssa Burton ryhtyy selvittämään mahdollisesti englantilaiseen Tichbournen sukukartanoon ajatuneen timantin kohtaloa. Samoihin aikoihin sukuperintöä saapuu vaatimaan perijäehdokas, joka muistuttaa jotakuinkin maailman vähiten aikoinaan kadonnutta suvun mustaa lammasta. Jostakin käsittämättömästä syystä kaikki hänet tavanneet ovat aivan satavarmoja vaatimusten oikeudellisuudesta, vaikka eivät olisi edes tavanneet kyseistä ihmisvuorta aikaisemmin.
Edellä kuvatun lisäksi kirjassa ehtii tapahtua monenlaista muutakin kummallista. Uusien keksintöjen ilmestymisvauhti tuntuu vain kiihtyvän. Tällä kertaa nähdään muun muassa jättiläismäisiksi kasvatettuja hyönteisiä, joiden tyhjiin kuoriin on asennettu höyrykoneet. Vanhoja tuttuja on ovat jo jättiläismäisten joutsenten vetämät leijatuolit sekä törkeyksiä suoltavat viestipapukaijat.
Edelliseen kirjaan verrattuna Hodder onnistuu juonenkuljetuksessa huomattavasti paremmin. Tällä kertaa kirja ei töksähdä kesken kaiken turhanaikaiseen selittelyosioon. Yhdessä vaiheessa meininki äityy melko rankaksi kirjan vaihtaessa melko äkkiarvaamatta hetkeksi lajityyppiä.
Ilmiselvästi tässä ollaan nyt luomassa suurempaa tarinakokonaisuutta. Edellisen kirjan tapahtumat ovat pohjana toisen osan tapahtumille ja ilmeisesti seuraavassa osassa lähdetään selvittämään lisää tapahtumien alkujuuria. Toistaiseksi tarina on pysynyt hyvin kasassa, joten ilmeisesti jatkossakin on luvassa mielenkiintoisia aikoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti