Riitta Niemistö
Hyllyssäni on monta Tove Janssonin kirjoittamaa kirjaa ja monta kirjaa Tove Janssonista. Muttei yhtään tällaista. Kirja keskittyy Tove Janssonin tärkeimpiin ihmissuhteisiin ja miten ne linkittyvät hänen töihinsä. Hän oli sellainen ihminen, ettei toista hänenlaistaan ole. Taiteilijaperheen tytär, joka arvosti vapauttaan enemmän kuin mainettaan. Tove sanoi vanhoilla päivillään, että toivoo joitakin asioita käsiteltävän julkisuudessa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tässä kirjassa käsitellään juuri niitä asioita.
Karjalaisen kerronta tempaa mukaansa. Tove tapasi elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän vasta nelikymppisenä. Ennen sitä hänellä ehti olla useampi vakava miessuhde, joista mikään ei kuitenkaan johtanut avioliittoon. Suhdetta Atos Wirtaseen hän kuvaa Muumikirjoissa Nuuskamuikkusen hahmossa. Jossain aiemmin näkemässäni haastattelussa hän sanoi tajunneensa joskus Taikurin hatun kirjoittamisen jälkeen, että Nuuskamuikkunen on oikeastaan todella itsekäs ja että siksi hän pisti Vaarallisessa juhannuksessa tämän vastuulle 14 metsän lasta. Karjalaisen kuvaus suhteen luonteesta taustoittaa tätä lausuntoa hienosti.
Rohkea Tove oli. Tai sitten hän ei vain tajunnut pelätä. Tai hän ei voinut itselleen mitään. Sotavuosina hän teki pilakuvia niin Stalinista kuin Hitleristäkin, vaikka moni muu ei rohjennut. Jos Suomi ei olisi säilyttänyt itsenäisyyttään niin, oli miehittäjä sitten Saksa tai Neuvostoliitto, niin huonostihan siinä olisi käynyt. Samanlaista rohkeutta hän osoitti sodan jälkeen lähettäessään rakkaudentäyteisiä kirjeitä Vivica Bandlerille Pariisiin. Ei siitä ollut kovinkaan monta vuotta, kun avoin homoseksuaalisuus johti kaasukammioon. Tätä taustaa vasten osallistuminen vuonna 1992 linnan juhliin pariskuntana Tuulikki Pietilän kanssa oli pikku juttu. Eipä suomalainen lehdistö siitä numeroa tehnytkään.
Vivica Bandlerille osoitetusta Vaarallisesta juhannuksesta lähtien Muumikirjat on osoitettu jollekin Toven läheisistä. Taikatalvi on omistettu äidille: hän käsitteli siinä suhdetta Tuulikki Pietilään ja irtautumista äidistä. Näkymätön lapsi on osoitettu Sophialle, tuolloin vielä lapselle. Muumipappa ja meri on kirjoitettu pian isän kuoleman jälkeen eräälle isälle, Muumilaakson marraskuu taas äidin kuoltua ja omistettu veljelle. Laakso ei ole ennallaan, kun äitiä ei enää ole. Suhde isään taas oli kompleksinen: molemmat arvostivat toisiaan taitelijoina, mutta poliittisilta mielipiteiltään he olivat hyvin kaukana toisistaan.
Toven äiti oli kommentoinut Muumipappaa ja merta, että se kuvaa sitä, kuinka vaikeaa on elää avioliitossa. Karjalainen arvelee, että yksi syy sille, ettei Tove miesystäviinsä sitoutunut oli se, että hän ei halunnut äitinsä lailla luopua omasta urastaan, ei elää vain perheelle ja miehelleen. Miessuhteet jäivät on-off -suhteiksi. Nykymaailmassa sellaisissa suhteissa ei ole mitään kummallista, mutta sodan jälkeen ne veivät naiselta maineen. Ja vain naiselta: miestä arvioitiin toisin.
Karjalainen ei kerro vain Muumikirjoista, vaan paljosta muustakin. Eniten hän kertoo Toven maalaustaiteesta, taidehistorioitsija kun on. Maalauksia ja niiden syntyä hän arvio asiantuntevasti. Sarjakuvat ja tv-sarjat hän sivuuttaa maininnoilla. Sarjakuvienhan piti olla pikku juttu: vain kuusi muutaman kuvan sarjakuvaa viikoittain. Ei se sitten ihan pikku juttu ollutkaan. Tove itsekin halusi olla ennen kaikkea taidemaalari, mutta sille jäi kaikelta muulta liian vähän aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti