Riitta Niemistö
Mietimme päätoimittaja Ikäheimon kanssa kuuluvatko Kalle Blomkvist -elokuvat Kalaksikukon aihepiiriin. Kuuluvathan ne. Niissä käydään Ruusujen sotaa. Mitä se on, jos ei fantasiaroolipelaamista? Kahdeksanvuotias lukee Blomkvisteja ja lukeminen sai vielä lisää vauhtia, kun hän kuuli, että niistä on tehty elokuvia ja ne löytyvät Ylen Areenasta. Sanoin nimittäin, että ennen ei elokuvaa katsota ennen kuin kirja on luettuna. Tämä elokuva perustuu keskimmäiseen kirjaan, jota me molemmat pidämme kirjoista parhaana. Siinä kun käydään Ruusujen sotaa ja valtakivi on keskeisessä roolissa.
Siitä on jo aikaa, kun viimeksi Blomkvistit luin, ja muutamat juonen käänteet olin kerinnyt unohtaa. Ajattelin aluksi, että seurailen nyt mukana, mutta tarinahan vei mukanaan. Lapsinäyttelijät hoitivat roolinsa juuri niin hienosti kuin ruotsalaisissa Astrid Lindgren -filmatisoinneissa he tapaavat roolinsa hoitaa. Studioyleisömme mielestä elokuvan pahin vika olikin se, että Kalle näytti enemmän Harry Potterilta kuin kirjojen Kallelta. Myös preeriaa olimme pitäneet jotenkin avarampana.
Tässäkin elokuvassa oli kesä, lapsuuden onnellinen kesä. Sellainen kesä, mitä pahojenkaan asioiden kohtaaminen ei muuksi muuta. En muista keskustelleeni lasteni kanssa tällaisista asioista, murhista ja kuolemasta tai siitä, että on olemassa pahoja ihmisiä. Eva-Lotan järkytys oli kuvattu hyvin, mutta myös se, kuinka elämä jatkuu ja pahoista asioista pääsee yli.
Tarinassa leikkisota ja oikea pahuus kietoutuivat yhteen, mutta hyvin kahdeksanvuotias ne erotti. Pahimmissa paikoissa piilouduttiin nurkan taakse ja sieltä vilkuilitiin varovasti television suuntaan. Nelivuotiaalle tämä sitten kertoi, kun Punaiset ruusut kuulustelivat Valkoisten päällikköä, ja se nuorempaa pelotti, että tämä on vain leikkiä ja että oikeasti lapset ovat kavereita. Tässä elokuvassa ei ole ikärajaa, mutta voisi kyllä olla: toivon, että pahimmat kohdat menivät nelivuotiaalta ohitse, yli ymmärryksen. Luultavasti menivätkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti