Johnny Mnemonic - suotta väheksytty klassikko

Marko Ikäheimo

Minulla sattui olemaan hieman vapaa-aikaa ja ilmaisia elokuvia tarjoava Voddlerkin oli vapautunut kaikille suomalaisille, joten ei siinä muuta kuin kiinnostavaa leffaa etsimään. Oli juuri uusintakuunnellut William Gibsonin Neuromancerin, joten mielenkiinnosta päätin katsoa taas kerran hänen varhaiseen novelliinsa perustuvan Johnny Mnemonicin. Edellisen kerran olen tainnut tämän elokuvan katsoa 90-luvulla melko ruttuiselta vuokrakasetilta.

Elokuva sijoittuu vuoteen 2021. Tulevaisuuteen, jossa asiat ovat menneet melko kohtuullisesti päin helvettiä. Suuri osa entisten teollistuneidenkin maiden asukkaista näyttää elävän lähinnä nomadijärjestelmissä. Luonnollisesti aina joillakin menee vähän paremminkin. Esimeriksi monikansallinen lääkefirma PharmaCon käärii mukavia voittoja, vaikka suuri osa ihmiskunnasta kärsii samaan aikaan hermoston rappeuttavasta NAS-taudista. Tieto on valtaa ja tietoturva kullan arvoista. Kaikkein salaisinta tietoa kuljettavat kirjaimellisesti päässänsä kuriirit, joihin myös nimihenkilömme kuuluu.

Johnnyn aivoihin liitetty tallennusjärjestelmään pystyy tallentamaan maksimissaan 160 gigaa tietoa. Eipä ihme, että vanne kiristää vähän päätä, kun sinne survotaankin erään diilin yhteydessä 320 gigaa. Johnnyllä on pari vuorokautta aikaa saada data pois nupista, tai tulee pysyvästi pipiä. Kaverin kaaliin ahdettu tieto on ihmeisesti aika kallisarvoista, sillä hän saa peräänsä suunnilleen kaikki mahdolliset kyberneettisesti boostatusta hullusta saarnamiehestä kiiluvasilmäiseen yakuza-tappajaan, jolla on sormen sijalla cooli monofilamenttiruoska.

Johnny joutuu lopulta niin pahaan pinteeseen, että on jo menettää tyystin päänsä, kun viritetty katusamurai Moll...eikun Jane ottaa hänet puolivahingossa hoiviinsa. Janen saatamana sankarimme lähtee etsimään ratkaisua omiin ja samalla mahdollsesti hieman muidenkin ongelmiin.

Vanhentunut tulevaisuusvisio?

Mikään ei mene vanhaksi yhtä nopeasti kuin kuvitelmat siitä, millaista elämä tulevaisuudessa on. Yllättäen aika ei ole aivan mahdottomasti ajanut Johnny Mnemonicin ohitse. Rähjäinen ympäristö autonraatoineen ja tyhjine teollisuushalleineen on niin cyberpunkin peruskamaa, että sitä ei edes huomaakaan. Tietotekniikkapuolikaan ei varsinaisesti aiheuta tyrskähdyksiä nykykatsojassa. Gibsonin alkuperäisessä novellissä Johnny pystyy kuljettamaan päässään satoja megatavuja dataa, elokuvassa hänen maksimikapasiteettiinsa mahtuu jo kummasti salaisuuksia. Jakso, jossa hakkeroidaan internetissä kahdonneita koodeja, on kieltämättä hieman hassu. Sekään ei kuitenkaan ole juuri sen hupaisampi kuin esimerkiksi Gibsonin Neuromancer-kirjan vastaavat kohtaukset. Ja kyllä vanhalla patulla läikähti lämpimästi sielussa, kun yhteyttä nettiin otettaessa ääniraidalta kuuluivat vanhat kunnon modeemin valintaäänipiipaukset.

Tietysti olisi ollut aivan mahdottoman hienoa, jos tähän elokuvaan olisi saatu mukaan oikea Molly Millions, mutta koska hänen hahmonsa oli sidottu Neuromancerin filmausoikeuksiin, niin ei voi mittään. Dina Meyerin Jane on kuitenkin niin lähellä alkuperäistä hahmoa kuin se voi olla ilman aurinkolasi- ja partaveitsi-implantteja.

Jollekin ihmisille on mahdotonta sulattaa Keanu Reevesiä missään roolissa. Eihän hänellä juuri näyttelijänlahjoja olekaan, mutta jotkun roolit vain sopivat hänenkaltaiselleen tyhjälle taululle. Johnny sattuu olemaan yksi näistä täysosumista. Leffan “mitä ihmettä”-roolista vastaa puolestaan Dolph Lundgrenin mielipuoli katusaarnaaja-salamurhaaja. Hahmo tulee mukaan kuvioihin niin takavasemmalta, että sitä ei voi kuin ihastella suu auki. Kerronta poukkoilee muutenkin aika tavalla. Gibsonin mukaan elokuvayhtiö leikkasi alkujaan paljon humoristisemman ja vaihtoehtoisemman elokuvan uuteen uskoon, eivätkä saumakohdat oikein osuneet vastakkain. Tiedä sitten, millainen katsomiskokemus hauskempi Johnny Mnemonic olisi ollut.

On tietysti helppo sanoa leffan olleen hintansa väärti, jos sen katsoo Voddlerin ilmaistarjonnasta. Johnny Mnemonic oli kuitenkin usean vuoden tauon jälkeen erittäin miellyttävä katsomiskokemus, eikä sitä katsellessa tarvinnut edes nolostua tekijöiden puolesta. Ja loppujen lopuksi yksikään elokuva, jossa on Takeshi Kitano pahana tyyppinä, ei voi olla tyystin epäonnistunut.