Riitta Niemistö
Disneyn 101 dalmatiakoiraa on se elokuva, jonka olen ensimmäiseksi nähnyt oikeassa elokuvateatterissa. Enkä edes missä tahansa elokuvateatterissa, vaan Kinopalatsissa. Olin tuolloin viiden ja siihen maailman aikaan ei Disneyn elokuvia dupattu. Suurimman osan ajasta äitini luki tekstejä kuiskien, mutta kun rosvo otti huikkaa Kersantti Tapsusta hän vain nauroi ääneen.
Koko perheen elokuvana 101 dalmatiakoiraa on ihan täysosuma. Siinä on sekä lapsia että aikuisia kiinnostava taso. Telkkaria eläytyen katsovissa ja myöhemmässä kohtauksessa väsymystään marisevissa pennuissa on jotain peräti tuttua. Rogerin ja Anitan suhde ei ole söpö, vaan kahden aikuisen suhde; tarina vasta alkaa siitä, miten Pongo ja Perdita saavat toisensa. Huikein kohtaus on tietenkin hämyhaukku ja siinä se miten koko Lontoon yllä välkkyy koiranruokamainos.
Poika on nyt viiden ja olemme katsoneet dalmatiakoirat jo joskus aikaisemminkin. Siitä jäi kammo, sain pitkään maanitella häntä katsomaan tämän uudestaan. Ne kohtaukset, joissa vedetään ihan överiksi, ovat lapsen silmiin varsin pelottavia. Tällä kertaa poika piti elokuvasta ja tokihan parivuotiaan pikkusiskon piti se myös nähdä. Jännittävimmissä kohdissa molemmat olivat sylissä.
Meiltä löytyy dalmatiakoirista juhlajulkaisu, jossa on varsin kattavat ekstrat. Ehkä mielenkiintoisin tieto on se, että Disney itse ei ollut tähän elokuvaan yhtään tyytyväinen. Kaikki se, mikä saa tämän elokuvan edelleen tuntumaan raikkaalta ja modernilta, olivat hänelle kammotus. Disney kun arvosti enemmän söpöilyjä ja prinsessoita, jotka tarinan lopuksi saavat prinssinsä. Tässä elokuvassa ei söpöillä, vaan aikuiset ovat aikuisia ja lapset ovat lapsia. Rosvojen kanssa sitten revitellään.
Minusta kaikki Pekka Lehtosaaren sinänsä ihan ansiokkaasti tekemät dubbaukset kuulostavat samalta ja haluan kuulla aitoja ääniä. Tämän elokuvan dubbaus ei silti ollut yhtään hassumpi. Hannele Laurin Cruella de Vil ei varsinkaan jää juurikaan alkuperäisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti