Ken Macleodin The Fall Revolution -sarjan toinen osa. Tämä arvostelu ei sisällä pahoja spoilereita.
Marko Ikäheimo
Tämän vuosisadan loppupuolella ihmiskunta on päässyt asuttamaan uutta planeettaa liftaamalla ajan loppuun matkalle olevan madonreiän kyydissä. Tämän supertieteen ihmeen ovat rakentaneet nanoteknologiaan perustuvat yliälykkäät olennot, jotka itse ovat joskus olleet osa ihmiskuntaa. Tällä uudella planeetalla, Uusi Mars nimeltään, herää tietoisuuteen gynoidi nimeltää Dee Model.scifisnobistelu alkaa
Sivuhuomautus, gynoidi on oikea termi ihmisnaisen kaltaiselle robotille. Androdi on nimike vastaavalle miehenkaltaiselle olennolle.
scifisnobistelu loppuu
Samoihin aikoihin samalla planeetalla mies nimeltä Jonathan Wilde herää henkiin "ihmis-ekvivalentin" robotin viereltä. Wildellä on muistikuvia 1970-luvulta asti, jolloin hän oli sekaantunut radikaaliin opiskelijatoimintaa toverinsa Dave Reidin kanssa. Maailmalaajuisen vallankumouksen lisäksi molemmat kaverit haluvat olla elossa siinä vaiheesa, kun avaruusalukset lähtevät muihin tähtiin. Ja toden totta, Uutta Marsia johtaa juuri Dave Reid. Vuosien varrella kaverusten väliin on ehtinyt kuitenkin kasvaa yhtä sun toista komplikaatiota.
Stone canal on the Fall Revolution -jatkumon toinen osa. Kirja ei kuitenkaan vaadi sarjan ensimmäisen osan, The Star Fraction, tuntemusta. Stone Canal pikemminkin kulkee aikaisemman kirjan rinnalla ja siirtä lopuksi näkökulman huimasti tulevaisuuteen. Hauskasti kirjan hahmot saattavat ajoittain kommentoida ensimmäisessä osassa nähtyjä tapahtumia omasta näkökulmastaan, ja mennä täysin metsään olettamuksiensa kanssa.
Stone Canalissa on vähäisemmällä sijalla Star Fractionin railakas huumori ja vimmainen tapahtumien vyörytys, joka jätti osan juoniketjuista vähän tyhjän päälle. Nyt juoni on rakennettu pettämättömällä taidolla, eikä yksikään osanen on piiruakaan väärässä paikassa. Macleodin tarinankerronnan hallinta on niin suvereenia, että hänellä on jopa varaa leikitellä lukioidensa odotuksilla. Erään keskeisen tapahtuman olosuhteen paljastetaan etukäteen. Tämän jälkeen kirjoittaja käy ajoittaista kissa ja hiiri -leikkiä yleisönsä kanssa, jossa olosuhteet ovat melkein samat, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan, tälläkään kertaa. Tämä kikkailu ei ole ärsyttävää oman erinomaisuuden todistelua, vaan peliä, joka kutsuu lukijan uppoutumaan syvemmälle maailmaan.
Vaikka hurtti asevelihuumori puuttuukin tällä kertaa, kirja ei ole missään mielessä tosikkomainen. Kesken hyvin vakavienkin asioiden käsittelyn saattaa puun takaa tulla heitto, joka kääntää jonkun populaarikulttuurin ikiaikaisen totuuten täysin päälaelleen.
Stone Canal on juuri sitä kamaa, mistä minä SF:ssa pidän. Tiukkoja filosofisia kysymyksiä käsitellään mielenkiintoisella tavalla, mutta touhu ei ole kuitenkaan turhan tosikkomaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti