Umberto Eco: Prahan kalmisto

Suom. Helinä Kangas, WSOY, 2012, 521 s.

http://umbertoeco.com/en/

Hannu Väisänen

Salaliittoteoriat eivät ole Internet-aikakauden tuote. Prahan kalmisto kertoo eräästä 1800-luvun lopulla muka olemassa olleesta salaliitosta maailman valloittamiseksi.

Pariisissa opiskelevan itävaltalaisen lääkärin Freudin ehdotuksesta kirjan päähenkilö Simone Simonini alkaa pitää päiväkirjaa, jotta saisi selville, minkä takia hän on menettänyt muistinsa. Toinen saman päiväkirjan pitäjä on apotti Dalla Piccola, joka saattaa olla Simoninin sivupersoona. Päiväkirjassaan Simonini käy läpi elämänsä lapsuudesta aikuisuuteen vähän niin kun psykiatrin sohvalla, vaikka Freud ei ollut vielä psykoanalyysiä keksinytkään.

Freud on kirjassa loppujen lopuksi vähäpätöinen sivuhahmo, mutta hänen lisäkseen tapaamme paljon muitakin todella olemassa olleita ihmisiä. Ammatiltaan Simonini on väärentäjä, joka ansaitsee leipänsä tekemällä aidon näköisiä testamentteja ja muuta sellaista pientä, kunnes siirtyy tuottoisampaan puuhaan vakoilemaan eri hallitusten hyväksi (tai ainakin teeskentelemään, että on vakoilija) ja kirjoittamaan työnantajiensa tilausten mukaan saatananpalvonnan kuvauksia ja etsimään todisteita hirvittävästä salaliitosta. Palkanmaksajat eivät välitä, ovatko Simoninin kirjoitukset totta vai ei, kunhan he vain voivat käyttää niitä hyväkseen omassa toiminnassaan.

Romaanissa on myös kaikkitietävä kertoja, kuten yleensä romaaneissa entisaikaan, joka lukee ja kommentoi päiväkirjaa ja laskee leikkiä romaanin rakenteesta sanomalla, että Simoninin ja apotin päiväkirjassa kuvatut tapahtumat ovat sellaisia, että niistä voisi kirjoittaa romaanin.

Kirjassa on siis kaksi tai kolme eri kertojaa. Alussa lukija pysyy mukana, mutta loppua kohti päiväkirjan merkinnät muuttuvat niin sekaviksi, että sen huomaa myös Kertoja (isolla kirjoitettuna), jonka on ruvettava laatimaan niistä yhteenvetoa. Epäilen, että tämä ei johdu Econ ammattitaidon puutteesta, vaan että hän on tehnyt sen tahallaan. Tämä taitaa olla metafiktiota. Metafiktiota on myös se, että Simonini tietää ottavansa suuren osan salaliittonsa "todisteista" 1800-luvun ranskalaisista romaaneista.

Lukija miettii, onko Kertoja Umberto Eco vai joku muu? Silloin meillä olisi kirjassa neljä kertojaa. Tai kolme, mikäli Simonini ja Dalla Piccola ovat yksi ja sama henkilö. Tai oikeastaan kertojia on vain yksi, sillä kirjanhan on tehnyt Umberto Eco. Tai ainakin se on julkaistu hänen nimissään. Alkaako lukijaakin vaivata identiteettikriisi?

Kirja yhdistää faktaa ja fiktiota. Niitten erottamiseksi toisistaan kirjan lopussa on muutaman sivun verran "Tarpeettomia tieteellisiä taustatietoja", jossa Umberto Eco kertoo, mikä kirjassa on totta ja mikä ei. Myös se voi tietysti olla enemmän tai vähemmän keksittyä.