Novelli: Volatus

Paula Jantunen

Havahdun jääkaapin käyntiin hurahtamiseen vähän ennen herätyskelloa. Sen parempi naapureita ajatellen. Kömmin viltin alta ja ryhdyn sonnustautumaan kuin parempaankin pakkaspäivän hiihtoretkeen. Ulkona on kirkas ja kylmä yö, melkein kymmenen astetta pakkasta, joten lämpökerrasto ja kunnon villapaita tulevat tarpeeseen varsinkin tähän tarkoitukseen valikoimani vaalean tuulitakin alla. Käyttöä tulee varmasti myös pari tuntia aiemmin valmiiksi laittamalleni termospullolliselle kuumaa mustaviinimarjamehua.

Pakkaan termospullon reppuun yhdessä kokoon taittuvan istuinalustan kanssa. Niiden seuraksi survon kaksi, kolme, neljä, viisi isoa muovikassia. Ne ovat tuskin liikaa. Kaivan keittiön alalaatikosta mukaan vielä kuudennenkin.

Liikun hiljaa rappukäytävässä ja välttelen pihalla koppurajäätä, joka on monin paikoin kyllä kiinteää ja näin pakkasyönä teräksisen kovaa, mutta auringon jo haurastuttamissa paikoissa rusahtaa rikki kenkien alla ja saa askeleet oikein kajahtelemaan kerrostalojen lomassa. Kadulle päästyäni en enää viitsi hipsiä ja varoa. Jää raksukoon ja hiekoitussora rapiskoon asvaltilla, tuskin siihen kukaan sentään herää.

Näin kevättalven arkiyönä kaupungin kadut ovat tyhjillään. Siksipä olenkin tällaisen ajankohdan valinnut, mutta itse asiassa viihdynkin kylmässä ja pimeässä urbaanissa yksinäisyydessä melkein pelottavan hyvin. Säkkipimeää täällä ei tietenkään ole eikä sinne päinkään, siitä pitävät katuvalot huolen, ja kaupunki tuntuu vähän aikaa kuuluvan yksin minulle. Sairaalassa, leipomoissa ja lehdenjakotouhuissa toki on muitakin yökyöpeleitä, mutta he pysyvät poissa näkyvistäni ja minä heidän.

Saavun pitkälle sillalle, joka kaareutuu yli rautatien, asuinkäyttöön parhaillaan muuntautuvan teollisuusalueen ja leveän joen. Aika kaivaa repusta ensimmäinen pussi.

Joen tämänpuoleiselle rannalle on sillan viereen noussut ihkauusi kerrostalo ja sillan alle samaan kohtaan jokin matala rakennus – asukkaiden parkkihalliko lienee? – jonka katto leviää tasaisena ja sorapäällysteisenä aivan sillan alla molemmin puolin. Pysähdyn, kuuntelen ja katson molempiin suuntiin. Ei ketään missään. Myös uuden tornitalon ikkunat ovat pimeät. Pieni hymy suupieliini hiipien toteutan lopulta monen kuukauden mielitekoni: kapuan istualleni sillankaiteen päälle ja pudottaudun siitä kattotasanteelle.

Liikun mahdollisimman hiljaa nilkkoihin yltävässä lumessa, mutta ikkunoissa ei näy valoja, ei liikettä. Kovin paljon niitä ei täällä ole, mutta poimin talteen mitä löydän, myös sen yhden lasipullon sirpaleet (ja samassa hengessä pari tupakka-askia ja karkkipussia). Ei puolta muovikassillistakaan. No, myöhemmin lumien kokonaan sulettua ehkä lisää.

Pystyisin luullakseni hilaamaan itseni katolta takaisin kaiteen päälle, mutta siihen tarvitsisin molemmat kädet enkä halua heittää lasisia olutpulloja sisältävää kassia edeltä kaiteen yli. Vaatteet sitä paitsi helposti repeäisivät tai ainakin sotkeutuisivat ruosteeseen. Niinpä tähyilen taas hetken aikaa molempiin suuntiin ja tornitalon ikkunoihin – ei edelleenkään ketään. Sitten ponnahdan hiukan, otan leijuessani käsillä vähän tukea kaiteesta ja heilautan jalkani sen yli. Laskeudun jalkakäytävälle aivan kevein jaloin.

Sillan toiselta puolelta ei kerry montakaan pulloa lisää, mutta väliäkö tuolla; nämä kattotasanteet ovat joka tapauksessa pelkkä välipala. Sieltä pois noustuani kuulen auton lähestyvän, joten onkin hyvä aika jatkaa matkaa portaita pitkin sillalta alas rantaan. Sillan ylittää ambulanssi. Portaita laskeutuessani toivon velvollisuudentuntoisesti, että tuokin hälytysajo koituu jonkun pelastukseksi.

Tungen taskuuni pari pussia ja jätän repun rantaan sillan alle. Kinos onneksi kantaa, kun on näin kylmä – minua ei huvita nyt saada kenkiäni täyteen lunta. Rantatöyräällä katson vielä kerran joka suuntaan ja tähyän joen yli vastarannallekin. Sitten on aika sukeltaa ilmaan.

Jos joskus kuvailisin tätä kenellekään, viittaisin varmastikin unessa tapahtuvaan lentämiseen. Kaikkihan varmaan lentounia ovat joskus nähneet? Minäkin, viimeksi tosin kauan sitten kun elämä aukeni edessä koko lailla toivorikkaampana ja stressittömämpänä. Unessahan sitä vain nousee taivaalle ja liitelee miten huvittaa, nopeasti tai hitaasti, korkealla tai matalalla, tarvitsematta räpytellä raajojaan ilmassa pysyäkseen. Ja muut katselevat ihaillen, jolleivät itsekin liity seuraan leikittelemään yläilmoissa. (Sellaiset kokemukset minulta tosielämässä puuttuvat.) Mutta toinen ja todellisempi vertailukohta on uiminen. Uimaan minä melkein tunnenkin lähteväni, ainut mikä siinä töyräällä puuttuu on rinnan korkeudelle yltävä vesi. Jokin minua kuitenkin kannattelee, kun heittäydyn ilmaan jään ylle, ja antaa minun poimia esineitä jäältä kuin sukelluksissa altaan pohjalta.

Sillan yli päivittäin yliopistolle kulkiessani olen kurkkinut alas jäälle, missä näin lumikerroksen jo sulettua ohueksi näkyy sillan molemmilta laidoilta hirveä määrä talven aikana kertynyttä roskaa. ”Kertyneellä” luonnollisestikin tarkoittaen ihmisten sillalta kaiteen yli heittämää. Melkoinen osuus siitä on viikonloppurientoihin liittyviä pulloja ja tölkkejä, pääasiassa pantillisia. Kierrätyskelpoista muovia, lasia ja metallia siis. Joen jää ei ainakaan nykyään kanna kulkijoita keskitalvellakaan, saati sillan alla näin kevättalvella, mutta minullehan tämä ei ole ongelma: sen kun liidän saaliin luota toisen luo poimimaan ne talteen hyvissä ajoin ennen kuin jää hajoaa ja ne painuvat pohjaan tai purjehtivat järvelle.

En tiedä miten sen oikein teen. Eihän tässä mitään järkeä ole, minun lentämisessäni, sen kummemmin ilmassa pysymisessäni kuin siinä liikkumisessani. Etenen ja ohjaan itseäni lähinnä uimaliikkein, eikä se pidemmän päälle aivan helppoa ja kevyttä ole (eikä kovin nopeaakaan), mutta tiedän hyvin ettei ilma muutu minua varten yhtään sen tiheämmäksi enkä minä lentämistä varten ilmaa kevyemmäksi. Pystyn kävelemään, jopa liukastumaan tai kompuroimaan ja tuiskahtamaan naamalleni aivan kuten muutkin. En tiedä miten tämä oikein toimii, mutta olen aina ollut kehno liikunnassa ja jostakin syystä suoriudun siitä sitä paremmin mitä vähemmän keskityn ja yritän. Parhaiten ajatellessani jotakin aivan muuta. Niinpä nytkin lähinnä ynnäilen mielessäni kymmen- viisitoista- ja kaksikymmensenttisiä. Neljänkymmenen sentin arvoisia isoja pulloja harvoin löytää, mutta lojuu niitäkin jäällä sentään muutama.

Kaksi kassia täyttyy nopeasti. Palaan jättämään ne rannalle ja siemailen mukillisen kuumaa solumuovialustallani istuen. Poskeni ovat melkein jäässä, hieron niihin eloa ja kaivan pari paperiliinaa taskuun helposti saataville, jotta voin pyyhkiä viimasta vuotavia silmiäni. Muuten minulla ei ole erityisen kylmä, kyllä tämä liikunnasta käy. Kun nyt vain muistan pitää niskan rentona ja keskivartalon napakkana, etteivät selkä ja pää taas kipeydy. Astangajoogan opettamasta vartalonhallinnasta on ollut jotain hyötyäkin.

Juuri mistään muusta ei tässä lajissa hyötyä ole ollutkaan. Kirjastosta on turha etsiä tällaisen lentämisen oppaita. Fiktion puolella on toki Peter Pan, mutta minä en tarvitse tähän iloisia ajatuksia enkä keijupölyä enkä myöskään yritä nukkua ilmassa (1). Enkä Arthur Dentin tapaan onnistu lentoon lähdössä vain, jos kaadun tai putoan jollakin mystisellä tavalla puolitahattomasti maanpinnan ”ohi” (2). Osuvin kuvaus, johon olen törmännyt, sisältyy erään kabareepunkyhtyeen monitulkintaiseen lauluun (3): ”Gravity plays favorites, I know it ’cause I saw. / Honest to God, officer, it’s awful.” (Jos minusta on koskaan raportoitu viranomaisille, kaikesta päätellen nämä ovat vain todenneet ilmoittajan olleen vähäistä enemmän maistissa ja tämä on itsekin jälkeenpäin arvellut niin.) ”Gravity works slowly, if you notice it at all. / Some of us are getting mighty lucky (aren’t we?). / If you had to live with this you’d rather lie than fall. / You think I can’t fly? Well you just watch me.” Levyvihkossa on tämän laulun kohdalla kömpelö piirros siivekkäästä ihmisestä, mutta minullahan siipiä ei ole.

Palaan uusien kassien kanssa keruupuuhiini. Liitelyni äänettömyydestä on selvää hyötyä: jos joku sattuu tulemaan sillalle tai lähellekään, autolla, pyörällä tai kävellen, kuulen sen kyllä hyvissä ajoin. Pari kertaa tänä yönä kohottaudun aivan kymmenisen metriä jään yläpuolella kulkevan sillan alle pois näkyvistä. Harvapa tosin huvikseen kurkkii alas sillalta, ja juuri näistä syistä päällysvaatteeni ovat vaaleanharmaat. (Pelkkä ajatus riemunkirjavista supersankarivetimistä saa minut tyrskähtämään.) Korkeammalta on mukava katsella kirkkaan yön maisemaa. Heti vähänkin kauempana sillalta joki sinihohtaa puhtaanvalkoisena, kun sillalta tippunut likainen lumi ja hiekoitussora eivät ole yltäneet sitä sotkemaan. Jää vain kuultaa läpi tummempina kuvioina. Etäämpänä aukeaa joen suulta yhtä valkea järvenselkä.

Joskus kuvittelen millaista olisi olla elävä tieteellinen sensaatio, Homo sapiens volatus, päästä sellaisena Scienceen ja Natureen ja muihin lehtiin joita selailen laitoksen kahvihuoneella pysyäkseni kärryillä alani ja lähialojeni viimeisimmistä huippujulkaisuista. (Epäilemättä kelpaisin muunkinlaisiin maailman medioihin, mutta se ajatus ei houkuttele.) Liitelisin erityisesti tarkoitukseen suunnitelluissa laboratorioissa elektrodeja kehossani. Fyysikot ja biologit raapisivat päätään, toteaisivat ettei tämän pitäisi olla mahdollista - mutta niin ei toisaalta pitänyt olla mehiläistenkään lentämisen, vaan siellähän pörräävät (4). Tämä silloin kun minulle, Ainutlaatuiselle Erityisyksikölle, haastattelujeni ja lentonäytösteni välissä sattuisi mitenkuten sopimaan. Missä välissä minä saisin loppuun väitöskirjani? Miten ehtisin koskaan paneutua omaan tieteelliseen työhöni pelastamaan maailmaa ympäristömyrkyiltä? Vaikka luonnontieteilijä olenkin, fysiikka aerodynamiikkoinen päivineen on lähinnä hermostuttanut minua siitä pitäen, kun sitä minulle lukiossa yritti kolme vuotta opettaa kaljupäinen eksentrikko joka ei saanut minua ymmärtämään kerrassaan mitään. Ja siksi toisekseen, vaikken luullakseni mätkähtäisikään ilmasta kuoliaana maahan vaikka joku lausuisikin ääneen ettei usko keijukaisiin (1) eikä myöskään lentäviin ihmisiin, en mahda sille mitään että ajatus toisten nähden lentämisestä hirvittää. ”Jos en sitten osaiskaan, / kaikki rupeis nauramaan...” (5). Minulle on jo elämässäni naurettu päin naamaa ihan riittämiin.

Ja sitä paitsi – ehkäpä kaikilla ihmisillä, tai ainakin monella muullakin, on lentämisen kyky jota he eivät vain ole huomanneet. Pääsinhän minäkin perille omastani aivan vahingossa vain muutama vuosi sitten. Mistä sen tietäisin vaikka maailma pursuilisi huomionarkoja lentelijöitä, jotka käyttävät taitojaan vain yön turvin ja syrjäseuduilla, kenenkään näkemättä. Itsekään en ole uskaltautunut päivälentoon kuin kerran yksin mökillä ollessani. Ymmärrän paremmin kuin moni muu, millaista velhoilla ja noidilla on jästien keskellä (6).

Pulloja ja tölkkejä kertyy neljä kassillista, muuta roskaa viides ja kuudes täyteen. Roskia kyllä vielä riittäisi; harmi etten tuonut vielä muutamaa kassia lisää, mutta ei tämä hiljainen aamuyö toisaalta loputtomiin kestä. Ja sillanalus näyttää jo paljon paremmalta. Lopuksi annan vielä lentokyydin vastarannalle jonkun sillalta viskaamalle polkupyörälle. Viihdytän hetken itseäni ajatuksella pyörän ja sen omistajan liikuttavasta jälleennäkemisestä, mutta vaikka tuo tuntematon omansa löytäisikin, tuskin tästä pyörästä moisen kovalle alustalle päätyneen pudotuksen jälkeen enää ajokuntoista saa. Nyt se ei ainakaan vajoa joen pohjaa sotkemaan. Ja pullorahoilla teen yhden hengen taloudessani ainakin yhdet ruokaostokset.

Saan kannettua kaikki kassit kerralla kotiin kilometrin päähän kahvojen ratkeilematta, nämä nykyään yleisimmät tölkit ja muovipullot kun eivät paljon paina. Roskapussit menevät jätekatokseen, pullokassit vien pyörävaraston oven kautta kellarikoppiini myöhemmin ostosreissuille mukaan poimittaviksi. Lehdenjakaja lienee jo mennyt menojaan, mutta jos sattuisin törmäämään rappukäytävässä häneen tai johonkuhun aamunvirkkuun naapuriini, olen yökukkunut ulkona muuten vain. Vaikka tuskinpa kukaan oikeasti edes huomaa siistiytynyttä sillanalustaa, saati ryhtyy ihmettelemään asiaa kovin suureen ääneen.

Taloyhtiön säännöt kieltävät suihkussa käynnin näin reilusti ennen kukonlaulua, joten täytyy vain tyytyä pesemään hampaansa, ottamaan aamiaisleipäannos pakkaslokerosta sulamaan ja käymään vielä parin tunnin unille.

Yliopistolla odottaa taas aamulla väitöskirjan yhteenveto.

Viitteet

1. Barrie, J.M. (1911): Peter and Wendy. Hodder & Stoughton, Lontoo.
2. Adams, D. (1984): So Long, and Thanks for All the Fish. Pan Books, Lontoo.
3. Palmer, A. (2002): Gravity. Albumilta The Dresden Dolls (2003), 8ft. Records, Boston, MA.
4. Magnan, A. (1934): La locomotion chez les animaux I. Le vol des insectes. Hermann & Cie., Pariisi.
5. Akimof, L. (1990): Hysteriaa. Albumilta Teen maailman, Rockadillo, Tampere. (Mukailtu.)
6. Whisp, K. (2001): Anti-Muggle Precautions. Luku 5 kirjassa Quidditch Through the Ages, Bloomsbury, Lontoo, s. 15-17.