Rick Riordan: Percy Jackson and the Sea of Monsters

Arvosteltu versio: Audible äänikirja, pituus 7 h 49 min, lukija Jesse Bernstein. Kirjasarjan toinen osa, edellinen on arvosteltu täällä.

Marko Ikäheimo

Percy Jacksonin elämä näyttäisi vähitellen palailevan edellisen kirjan tapahtumien jälkeen normaaleihin uomiinsa. Tai siis niin normaaleihin, kuin kreikkalaisen mytologian merenjumalan pojalla se voi olla. Percyn äiti on löytänyt pojallen hyvin liberaalin koulun, jossa ei turhia nipoteta oppilaiden pienistä omituisuuksista. Silti tällekin hippikoululle on liikaa, kun Percy onnistuu lukukauden viimeisenä päivänä joutumaan tappavaan polttopallokamppailuun ihmissyöjäjättiläisten kanssa.

Kouluvuoden aikana Percyn mukaan on lyöttäytynyt omituinen poika nimeltään Tyson. Kukaan ei oikein tiedä missä Tyson asuu, ja muutenkin hänen taustoissaan ja olemuksessaan  ei tunnu kaikki olevan kohdallaan.

Kun Percy viimein pääsee puoliveristen leirille, tilanne on päässyt sielläkin aika pahaksi. Leirin rajaa vartioiva Thalia-puu on myrkytetty. Jos puun lumous murtuu, rajojen ulkopuolella odottavat hirviöt pääsevät hyökkäämääm leiriin. kaiken kukkuraksi Percyn vanha ystävä, kentauri Chiron saa syyt niskoilleen ja joutuu lähtemään. Hänen seuraajakseen napataan Haadeksesta Tantalos, joka ei juurikaan välitä leiriläisten hyvinvoinnista. Enemmänkin häntä kiinnostaa ruoka ja juoma, jotka kirjaimellisesti karkaavat hänen käsistään.

Thalian parantamiseen olisi kyllä keino. Ongelmana on vain luvan saaminen, jotta voisi lähteä sitä etsimään. Kaiken kukkuraksi Percyn paras ystävä, satyyri Grover on kadonnut lähdettyään ensimmäiselle matkalleen täysivaltaisena etsijänä.

Ei sen aina niin kuolemanvakavaa tavitse olla

Taas kerran on hirvittävän vaikeaa välttää vertailua Siihen Toiseen kirjasarjaan. Mukava leirin opettaja saa lähteä ja tilalle tulee erittäin ikävä tyyppi, jonka kanssa päähenkilöllä on vaikeuksia tulla toimeen. Leirin johtajakaan ei ole tällä kertaa kovin sympaattinen: Dionysos ei juurikaan jaksa välittää leiriläisten kohtaloista. Tämäntyyppiset asetelmat ovat kuitenkin sen verran vakiokauraa nuortenkirjoissa, että niiden samankaltaisuuksista ei ole taaskaan syytä erityisemmin hermostua.

Tällä hetkellä pidän eniten Percy Jackson -kirjoissa siitä, että kaikki ei aina ole täydellisen maailmojamullistavaa ja synkeää. Seikkailuja voi kokea vähän kevyemmälläkin otteella, ja niiden aikana voi vaikka heittää hieman kevyttä läppääkin tapahtumista. Kuuntelen tällä hetkellä George R.R. Martinin A Dance with Dragons -kirjaa, joka on 49 tuntia pitkä (eikä useinkaan kovin valoisa yleiskuvaltaan). Sellaisen möhkäleen välissä tämänkaltainen kevytseikkailu on enemmän kuin paikallaan.

Edellisessä Percy Jackson -arvostelussa kirjoittelin taas vaihteeksi läpiä päähäni. Kirjoittaja ei käytäkään antiikin sankarista alkuperäistä Herakles-nimeä, vaikka niin aluksi luulinkin.

Kirjan lukija hoitaa leiviskänsä taas niin hyvin, että hänen osuudestaan ei ole oikeastaan mitään uutta sanottavaa.