Riitta Niemistö
Disneyn 101 dalmatiakoiraa on se elokuva, jonka olen ensimmäiseksi nähnyt oikeassa elokuvateatterissa. Enkä edes missä tahansa elokuvateatterissa, vaan Kinopalatsissa. Olin tuolloin viiden ja siihen maailman aikaan ei Disneyn elokuvia dupattu. Suurimman osan ajasta äitini luki tekstejä kuiskien, mutta kun rosvo otti huikkaa Kersantti Tapsusta hän vain nauroi ääneen.
Koko perheen elokuvana 101 dalmatiakoiraa on ihan täysosuma. Siinä on sekä lapsia että aikuisia kiinnostava taso. Telkkaria eläytyen katsovissa ja myöhemmässä kohtauksessa väsymystään marisevissa pennuissa on jotain peräti tuttua. Rogerin ja Anitan suhde ei ole söpö, vaan kahden aikuisen suhde; tarina vasta alkaa siitä, miten Pongo ja Perdita saavat toisensa. Huikein kohtaus on tietenkin hämyhaukku ja siinä se miten koko Lontoon yllä välkkyy koiranruokamainos.