Novelli: Kesä

Juha Salmi

Aurinko paistoi vaahteranoksien välistä. Lehdet rikkoivat valon säteet ja loivat laikkukaan kuvion päälleni, joka liikkui tuulen heiluttaessa lehtiä. Lintujen laulun harmonian rikkoi auton ääni. ”He tulivat”, Eeva huusi, vaikka pystyin itse näkemään mäkeä nousevan auton yhtä lailla kuin hänkin.

”Lapsenlapset”, ajattelin. He olivat jotakin, joka sai vaimoni Eevan aina tolaltaan hössötyksestä. Oli ihana nähdä hänen kasvonsa iloisena. Lapsemme Liisa oli avioitunut heti opiskelut päätettyään pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa. He olivat molemmat opettajia: Liisa opetti äidinkieltä ja Liisan mies Sami matematiikkaa.

Lapsia he olivat saaneet kolme. Kaksi riehakasta poikaa ja tytön, joka oli kuin prinsessa isovanhemmille. Koko perhe oli tulossa luoksemme viikonlopuksi. Eeva oli suunnitellut koko viikon eri asioita, joilla saisi lapset viihtymään. Tiedossa olisi pihapelejä, lautapelejä ja satuja.

Heti autosta noustaan, lapset juoksivat ympäri pihapiiriä. Vajaan tunnin automatka oli pitkä nuorille. He osoittivat energiansa luomalla ääntä ja liikettä paikkaan, josta se oli aikaisemmin uupunut. Liisa tuntui pakahtuvan ylpeydestä kun Eevan kysellessä kaikkea mahdollista lasten koulun päättäjäisistä ja todistuksista.

Joimme tuoremehua terassillamme katsellen auringonlaskua. Sen jälkeen menisimme sisälle syömään Eevan laittamaa päivällistä. Perheeni mentyä sisään tunsin vatsanpohjassani huimausta. Tartuin ovenkarmiin, joka tuntui muuttuvan muovailuvahan pehmeäksi. Sydämeni löi kiivaasti, vaikka tiesin mitä oli tapahtumassa. Suljin silmäni ja yritin olla aistimatta mitään. Se helpotti siirtymistä pois virtuaalimaailmasta.

***

Herätyskello kertoi minulle, että oli iltalääkkeitten aika. Pilleripurkit muodostivat yöpöydälleni lääkepillerivuoren. Makasin tuolissani vahvasti eteenpäin nojautuneena. Odotin, että aivoni ottaisivat uudelleen kontrollin kehostani palattuani virtuaalitodellisuudesta. Jo oman huoneeni harmaus sai minut kaipaamaan takaisin virtuaalitodellisuuteen.

Kehoni säteili vaimeaa kipua, kun sain raajojeni hallinnan takaisin itselleni. Suussani maistui happamalta, olin huomaamattani oksentanut pienen määrän vatsahappoja. Silmäni tuntuivat aralta huoneen hämäryydessä ja tietokoneterminaalin kirkas näyttö vaikutti pieneltä auringolta.

Venyttelin jäykistyneitä lihaksiani. Nautin kivun katoamisesta noustessani jaloilleni. Ainoa mikä jäi, oli vihlova vaimea päänsärky. Kaadoin itselleni lasin vettä säiliöstä. Keräsin esiin tarvitsemani lääkkeet ja join ne veden kanssa. Viimeiseksi otin resoribletin, jonka tarkoitus oli tehostaa muiden lääkkeitten imeytymistä.

Menin huoneistoni ikkunalle. Painoin nappia, joka puhdisti ikkunan pinnan. Aurinko oli laskemassa ja suojalasi oli tummentunut päivän aikana tulleista pakokaasuista ja ilman saasteista. Huoneistoni ikkuna suodatti auringonvalosta haitallisen UV-säteilyn. Tämä olikin pakollista maapallon pinnalle asti pääsevän lisääntyneen ultraviolettisäteily takia.

Ikkunani alla kulki autojen muurahaisketju. Kyse oli kello kahdeksan toisesta työruuhkasta. Tuhannet autoilijat toteuttivat päivittäistä rutiiniaan, yrittäen pysyä oravanpyörän tahdissa mukana. Olin osittain kateellinen heille. Toisaalta säälin heitä. Itse olin pudonnut pois oravanpyörästä sairastumisen myötä. Nyt odotin kuolemaa pienessä huoneistossa, puolet ajasta kytkettynä olemattomaan maailmaan.

En kadehtinut muitten etenemisvaihtoehtoja tai parempia elinolosuhteita. Minä tunsin kaipuuta siitä mitä olin menettänyt. Näin kuvan Eevasta ja Liisasta. Se oli otettu juuri samanlaisena päivänä kuin onnettomuus oli tapahtunut. Olimme koko perhe piknikillä. Minulla oli harvinainen vapaapäivä töistä ja Eeva oli ottanut vapaapäivänsä samalle päivälle. Liisa oli ottanut retkelle mukaan nukkensa ja vaati, että senkin eteen laitettaisiin omat ruoat.

Olimme maaseudulla. Ilma oli ihana. Täysin pilvinen päivä, joka mahdollisti ulkoilun. Uuden energian voimalaitokset olivat vaurioituneet ja voimakkaasti radioaktiivinen pilvi oli päässyt laitoksen välittömään läheisyyteen. Uusi energia oli reaktorimuoto, joka ensimmäisenä maailmassa oli tuonut fuusioreaktorit yleiseen käyttöön. Fuusioreaktion ongelmana oli, että se vaati käynnistyäkseen erittäin suuren lämpötilan. Uudessa energiassa fuusioreaktioon vaadittava lämpötila tuotettiin neljällä suuren hyötysuhteen fissioreaktorilla.

Fuusioreaktorissa tapahtui ennakoimattoman voimakas reaktio. Ja vaikka fuusioreaktio ei tuottanutkaan radioaktiivista materiaalia, nosti se lämpötilan niin korkeaksi, että fuusio- ja fissioreaktoreiden yhteiset vaipat olivat sulaneet.

Jälkeenpäin kuulimme, että sukulaisemme olivat yrittäneet soittaa meille, mutta puhelinlinjat olivat tukkeutuneet hätäsoitoista. Saimme varoituksen vasta pari tuntia myöhemmin kuultuamme etäältä kaupungissa olevan hätäsireenin.

Silloin vahinko oli jo tapahtunut. Päällemme oli satanut vahvasti säteilevä laskeuma. Tyttäremme oli saanut voimakkaimman annoksen, koska oli kooltaan kaikista pienin. Hän kuoli sisäelinten lakattua toimimasta. Onnettomuudessa oli altistunut säteilylle useita satoja ihmisiä eikä kaikille pystytty järjestämään hoitoa.

Eeva ja minä selvisimme paremmin, vaikka en tiedä oliko se hyvä asia. Kummankin meidän elämämme särkyi menetettyämme pienen tyttömme. Molemmille meille muodostui ihosyöpä, mutta me vältyimme suorilta sisäelinvaurioilta. Meille määrättiin kaasunaamarit käytettäviksi ulkona, jotta ilmansaasteet eivät pääsisi vaurioittamaan toipuvia keuhkojamme. Hautajaisissa me olimme kuin joukko linnunpelättimiä pukeutuneena juhlavaatteisiin ja kaasunaamareihin.

Muistin Liisan arkun painon. Mietin, miten niin pienestä arkusta oli voinut tulla niin painava. Laskin sen Eevan isän kanssa hautaan. Silloin oli pilvistä. Olimme siitä hyvillämme, koska saatoimme olla ulkona pitempään kuin jos olisi ollut aurinkoista. Toimituksen jälkeen Eevan käsi oli tuntunut kylmältä, se oli kuin linnun siipi onttoine luineen. Kyyneleet saivat kaasunaamarini silmäaukot sumeiksi. Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan lastaan.

Havahduin mietteistäni uudestaan kellon soidessa seuraavien lääkkeiden ottamisajankohdan merkiksi. En tiennyt kuinka pitkäksi aikaa olin jäänyt paikalleni. Onnistuin kadottamaan ajantajuni yhä useammin.

Peilistä minua vastaan tuijotti kelmeäihoinen muukalainen. En tunnistanut peilikuvaani sillä olin enemmänkin tottunut virtuaaliseen hahmooni. Se oli rakennettu vanhoista valokuvistani ja räätälöity edustavammaksi. Räätälöinti oli kadottanut mustat silmänaluset, liian pitkät hiukset ja syvälle vajonneet silmät.

Katsoin ovensuussa roikkuvaa kaasunaamariani. Se vaikutti melkein vieraalta olennolta tuijottaessaan minua tyhjin silmin naulakosta. Ei minun tarvitsisi vielä mennä ulos. Ruoka riittäisi hyvin vielä muutaman päivän. Kytkin verkkokaapelin niskassani olevaan tietokone-istukkaan. Aivosilta lähetti rauhoittavia viestejä ympäri kehoa. Se siirsi minut takaisin näkemään unta kesästä.