Ajatusmatkaaja
Tämä aamu oli erilainen. Jotenkin tunsin oloni niin paljon jäykemmäksi kuin normaalina aamuna. Yö oli ollut painajaisten täyttämä mutten kuitenkaan ollut saanut kiskottua itseäni hereille niistä, vaan kulkeuduin unien välillä toivottomasti tarpoen. Nyt oli viimein aamu ja tiesin olevani hereillä. Oloni oli hikinen ja tuskainen ja yritin vähitellen liikutella särkeviä jäseniäni. Miten olikin niin vaikea liikutella jäseniään.
Sain rähmän kiinni muuraamat silmäni viimein auki ja huomasin olevani aivan jossain muualla kuin omassa sängyssäni. Olin sidottuna johonkin. Pääni oli tiukasti pehmustetuissa kiinnittimissä. Samoin käteni, jalkani ja koko kehoni. Roikuin mahallani tiukasti sidottuna jossakin omituisessa telineessä, jossa ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta liikkua. Sain suuni hieman auki leukaani tiukasti kiinni pitävästä valjaasta huolimatta.
"Apua", sain kuiskattua huulieni välistä.
Olin aivan turta kauhusta enkä pystynyt kunnolla kontrolloimaan ääntäni ja saamaan siihen riittävästi voimaa.
"Apua!", yritin uudestaan. Nyt jo hieman paremmalla voimalla mutta siltikin liian hiljaa. Tunsin kuinka sylki valui norona huuliltani lattialle. Pelko ei ollut kuivattanut suutani vaan tuntui kuin suuni täyttyisi syljestä paljon normaalia nopeammin.
Sylki tippui lattialle, ja samalla kiinnitin ympäristööni ensimmäistä kertaa kunnolla huomiota. Tunsin ilman viileyden mutten minkäänlaista vetoa tai liikettä siinä. Näköni rajoittui lattiaan enkä nähnyt seiniä. Päättelin olevani huoneen keskellä vaikken huoneen kokoa kunnolla pystynyt arvioimaankaan. Lattia oli vihreää kiveä. Marmorimaisen näköistä, pinnaltaan kiiltävä kuin vasta vahattu. Siinä ei ollut ollenkaan saumoja, vain tasaista lattiaa. Nyt pystyin haistamaan miedon kloorin hajun. Se ei ollut pistävä vaan ainoastaan raikas. Uimahalli tai kylpylä? Vai mikä?
Jokin oli alkanut pistämään takaraivoani. Melko tarkalleen keskellä päätäni. Se oli alkanut niin hiljaa etten ollut huomannut sitä aiemmin. Aivan kuin jokin hyvin hitaasti liikkuva esine olisi painunut päähäni. Vai oliko se ollut siinä kokoajan enkä peloltani ollut sitä aiemmin huomannut. Tässä samassa kiinnitin taas huomiota tukalaan olooni. Käteni ja jalkani, rintani, kaulani sekä selkäni, koko kehoni tuntui kuin olevan täynnä polttavia muurahaisia. Minua puristi, kutisi, kihelmöi ja poltti aivan joka puolelta. Suustani tuli vaimea murahdus jota seurasi pitkä käheä ulina. Minun olisi pakko saada liikkua tai tulisin hulluksi. Olin niin kiinni omituisessa kannattimessani etten pystynyt kuin nytkäyttelemään lihaksiani. Sekin oli sentään jotain ja sain siitä pientä helpotusta. Välillä pinnistin lihakseni niin äärimmilleen kuin pystyin ja sitten äkisti rentoutin ne. Se toi sentään pientä helpotusta muttei kuitenkaan poistanut liikkumattomuuteni tuskaa.
Aikani nytkähdeltyäni huomasin, että pisto takaraivossani oli voimistunut. Huomattavasti. Nyt se oli jo sietämättömän kova. Tunsin samalla jonkin lämpöisen leviävän pitkin päätäni. Sitä ei ollut paljoa mutta kuitenkin sen verran, että sen tunsi. Tämä terä oli selvästikin tehnyt reiän päänahkaani ja päästä olevat verenvuodot olivat tunnetusti runsaita. Tämä ajatus ei tehnyt oloani yhtään paremmaksi mutten mahtanut sille mitään.
Nyt koko huomioni oli kiinnittynyt vain ja ainoastaan päässäni olevaan piikkiin. Ja olin varma, että se liikkui. Paine lisääntyi kokoajan, hitaasti mutta varmasti, ja tunsin sen nyt selvästi. Se tulisi menemään läpi kallostani.
Yritin rauhoittaa mieltäni siinä kuitenkaan onnistumatta ja pakokauhu otti vallan. Huomasin huutavani niin kovaa kuin pystyin. Ensin en tajunnut, että ääni tuli minusta mutta minä se olin. Kun kurkustani ei enää lähtenyt ääntä ja se oli tullut kipeäksi lopetin huutamisen. Jotenkin se oli auttanut sillä olin hieman rauhoittunut.
Hiljaisuutta oli kestänyt ehkä 10 sekuntia kun tunsin ja kuulin pienen rasahduksen. Piikki meni läpi kallostani.
Paine takaraivossani helpotti samalla hieman kun kalloni oli antanut periksi ja piikillä oli pehmeämpää ainetta vastassaan. Tietääkseni aivot eivät oikeasti tunne mitään ja päänsäryn ei pitäisi olla aivosärkyä. Toivoin, että niin oli. Tapahtumien tuleva kulku oli liiankin terävästi mielessäni.
Tunsin kuinka lämmin virta oli tulossa hiuksieni läpi kohti kasvojani. Se valui korvan takaa poskelleni ja siitä leualleni. Toinen noro haarautui korvaltani ja kulki nenänpäähäni. Näin siitä sen olevan verta, vaikka olin jo aiemmin sen tiennyt. Nyt sitä tippui tasaisina tippoina nenältäni ja leualtani lattialle, jonne alkoi hiljalleen kertyä kaksi pientä lammikkoa. Ei kuitenkaan niin paljoa, että verenhukka kovin äkkiä minua uhkaisi. Sillä oli vain jotenkin sellainen ulkomuoto, että sitä näytti tulevan haavoista aina paljon enemmän kuin sitä todellisuudessa tuli.
Olin lamaantunut. Mitä oli tuleva pelotti minua niin paljon etten tuntenut kehoani vaan tunsin olevani irrallaan siitä. Hengitys tuntui raskaalta mutta kulki silti.
Jotenkin tunsin kuinka piikki teki matkaa pääni sisälle. Aivoissa ei tosiaankaan onneksi ollut tuntoa joten se ei tehnyt kipeää muualla kuin takaraivossani josta se oli mennyt läpi.
Välillä näin tähtiä ja toisinaan näköni sumeni kokonaan. Kuulin korvissani vaimeaa vinkunaa ja sen seassa joku nauroi heleää lapsen naurua. Jalkani nytkähtelivät, tunsin jäätävää kipua käsissäni mutta se loppui onneksi pian. Pian en tuntenut jalkojani ollenkaan ja huomasin kuinka rakkoni ja suoleni pettivät. Kasvoistani hävisi tunto ja luulen niiden halvaantuneen koska en pystynyt liikuttamaan huuliani tai muuten ilmeilemään. Kieleni roikkui hampaiden välistä ja siitä roikkui pitkä sylkinoro kohti lattiaa. Sitä oli kertynyt sinne jo aikamoinen lammikko ja huomasin huvittuneeni koko asiasta. Verenvuoto oli varmaankin tyrehtynyt, koska sitä ei tippunut nenältäni tai leualtani enempää. Lattialle ei ollut kerääntynyt, nyt jo kuivuvaa verta, kovin suurta lammikkoa joten sitä ei lopulta ollut vuotanut merkittävästi.
Silmissäni välähti kirkas valo. Heti sen perään tilalle tuli mustaa. En enää nähnyt. Korvissa kolisi ja paukkui voimakkaita ääniä. Taustalla soi tasainen, sähköinen surina, ja kuulin taustahälyä kuin lentokentän kaiuttimista. Hiljalleen näköni palasi ja näin tutun vihreän lattian veri- ja kuolalammikoineen. Korvien häly ei hävinnyt vaan voimistui kokoajan. Toisinaan seassa soi korkea pilli joka hävisi kuulumattomiin vain palatakseen matalalta alkavana takaisin.
Ja yht' äkkiä hiljaisuus. Täydellinen hiljaisuus. Tunsin silmieni välissä pientä kihelmöintiä mutta se ei juurikaan haitannut minua. Muun kehoni kivut ja muut haittatekijät olivat aikaa sitten kadonneet ja pystyin keskittymään näihin pienempiin tuntemuksiin paremmin. En ollut aivan varma miksi niihin kiinnitin huomiota saatikka muistanut miten tähän tilanteeseen oli joutunut. Siihen liittyi jokin pelon omainen tuntemus mutten osannut tunnistaa tai yhdistää sitä mihinkään.
Kihelmöinti silmieni välissä lisääntyi ja pian tunsin pienen tirahduksen tai rusahduksen siinä. Se ei sattunut yhtään. Ehkä ennemminkin tunsin pientä kutinaa siinä kohdassa. Pian aloina nähdä jotakin harmaata ja tuhruista silmieni välissä. Se oli jotenkin huvittavaa ja olisin nauranut jos pystyisin siihen.
Tavallaan varmasti nauroinkin. Jotenkin sisäänpäin sillä kehollani en pystynyt millään tavalla sitä ilmentämään. Mutta olin aivan varma, että niin kuului olla. Tunsin kokoajan jonkin pienen pelottavan tunteen. Tähän liittyi jotakin joka oli kammottavaa mutten huvittuneisuudeltani pystynyt sitä tunnistamaan. Tai, että edes olisin halunnut niin tehdä.
Minä nauroin katketakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti