Riitta Niemistö
On jotenkin hämmentävää nähdä valkokankaalla Keski-Maalta näyttävä Narniaksi kutsuttu paikka. Siinä missä J.R.R. Tolkienin tuotanto on keksittyä todentuntuista historiaa, C.S. Lewisin tarinat ovat sadun muotoon puettuja allegorioita. Tarinoissa meidän maailmastamme toiseen todellisuuteen kutsutuista lapsista ei pyritä realismiin, vaan kirjat muodostavat viehättävän kristillisten ja pakanallisten myyttien sekamelskan. Kaiken takana on Aslan, tuo puhuva leijona. Elokuvan tekeminen on haastavaa: kirjassa paljon jää mielikuvituksen varaan, lapset voivat nousta valtaistuimille ja voittaa taisteluita, mutta elokuvassa miekkaa heiluttava pikkupoika näyttää vain miekkaa heiluttavalta pikkupojalta.
Narnian tarinat -elokuvissa on päästy kolmanteen osaan. Kirja on matkakertomus ja siitä on muokattu ihan kelpo seikkailuelokuva. Päätoimittajalle tarina ei ole entuudestaan tuttu ja hänkin tuntui tykkäävän. Siinä missä kirja muodostuu erillisistä seikkailuista, elokuva on rakennettu Eustacen kasvukertomuksen ympärille yhdeksi seikkailuksi. Efektit ovat samaisen Wetan tekemiä, joka hankki kannuksensa Tarun sormusten herrasta kanssa, ja siksi elokuvan Narnia näyttää silmissäni Keski-Maalta.
En voinut olla elokuvan huippukohdassa kuiskaamatta päätoimittajalle, että sen Sormuksen voisi jo heittää sinne Tuomiorotkoon. Tykkäsin enemmän alkuperäisen tarinan ratkaisusta: kuinka Aslan johdattaa häneen luottavan valoon, kun pelko ja pimeys on ottamassa vallan. Muut erot kirjan tapahtumiin ovat ihan perusteltuja ja kirjan hengen mukaisia. Elokuva toimii omillaan eikä tunnu vain elävältä kuvitukselta kirjaan.
Elokuvantekijät ovat ratkaisseet miekkaa heiluttavan pikkupojan ongelman oikeastaan varsin näppärästi. Edmund alkaa olla jo miehen mitoissa ja Lucykin iso, koska kumpikin on viimeistä kertaa Narniassa. Se tekee heistä uskottavia. Eustace taas tekee enimmät sankarilliset tekonsa lohikäärmeen hahmossa. Mieliinjäävimmät miekkailut käydään Riipitsiipin ja ihmishahmoisen Eustacen kesken, ja pikkupojalle pärjäävä puhuva hiiri vie niissä päähuomion.
Tämä oli minulle ensimmäinen kokemus 3D-elokuvasta. Päätoimittaja valitti liikkeen menneen välillä suttuiseksi ja minäkin huomasin jotain jälkikuvan tapaista. Yhtä kaikki, jos jatkossa pitää valita 2D:n ja 3D:n väliltä, on valinta yhtä selvä kuin väri-TV:n tullessa. Kolmiulotteisuus tuo tarinaan paljon lisää syvyyttä, ihan kirjaimellisesti.
Päätoimittaja kommentoi:
VastaaPoistaMinua puolestaan 3D häiritsi niin paljon, että mieluummin katson tulevaisuudessakin 2D-version. Ehkä jossakin vaiheessa kolmiulotteisuudenkin teknologia paranee, eikä elokuvan jälkeen silmiin jää päälle samaa vilkkuvaloefektiä kuin migreenikohauksen alkaessa. Se ei tunnu oikein miellyttävälle.