Marko Ikäheimo
The Prisoner on seisonut DVD-hyllyssä jo niin pitkään, että alkoi jo tulla siitä huono omatunto. Niin laadukas sarja ansaitsisi ahkerampaa katsomista. Päätin siis tarttua tuumasta toimeen ja aloitin numero 6:n seikkailujen uudelleenkatsomiskierroksen. Kirjoitan katsomisen tahdissa Kalaksikukkoon mielikuviani sarjasta. Mitään syventävää analyysiä jaksoista ei ole tarkoitus tehdä: kaikkien vihjeiden ja yksityiskohtien läpikäymiseen minulla ei riitä aika.
Varoitus: käyn lävitse sarjan juonirakenteita, joten SPOILEREITA on luvassa. Jos et ole The Prisoneriin aikaisemmin tutustunut, suosittelen sitä ehdottomasti.
Pitäisi varmaan myös mainita, että luonnollisesti arvostelen alkuperäisen sarjan. Hiljattain tehdystä uusioversionkin saatan käsitellä myöhemmin, mikäli keksin siitä mitään painokelpoista kirjoitettavaa.
Ja sitten itse asiaan. Heti alkutunnari iski taas polvet veteläksi. Siinä kerrotaan kaikki tarpeellinen. Päähenkilö on saanut tarpeekseen ja eroaa ilmeisesti jostakin hyvin suuresta Lontoossa sijaitsevasta organisaatiosta. Lomasuunnitelmat kariutuvat kidnappaukseen ja salaperäiseen Kylään muilutukseen. Äärimmäisen tiukan kokonaisuuden tekee täydelliseksi tunnusmusiikki, joka on ehdottomasti yksi parhaista ja mieleenpainuvimmista TV:n historiassa.
Nimetön päähenkilömme siis herää Kylässä. Paikka tuntuu jämähtäneen pastellinväriseksi lomakeitaaksi, jossa elämä on hyvin, hyvin idyllistä. Välillä tosin kummalliset ilmapallot jyräävät jonkun asukkaista henkihieveriin. Varsin pian käy selville, että Kylässä säilötään hankalia henkilöitä ja ongitaan selville heidän päässään olevia salaisuuksia, keinolla millä hyvänsä. Numero 6 aloittaa koko sarjan kestävän kaksintaistelunsa kulloisenkin Kylää johtavan numero 2:n kanssa. Jaksossa ehdimme nähdä jo ensimmäisen numero 2:n vaihtumisenkin. Katsojat saavat puolestaan oppitunnin siitä, miten kehenkään ei kannata tässä tarinasssa luottaa.
Nykysarjojen hektiseen rytmitykseen tottuneista vanhat tv-sarjat tuntuvat usein liian hitailta. The Prisoner ei tästä vaivasta kärsi. Sarjan dialogi ei jää nokkeluudessaan jälkeen yhdellekään nykysarjoista. Pääkunnia kiinnostavuudesta menee kuitenkin Patric McGoohanille, jonka demoninen vimma kantaa koko sarjaa harteillaan. Lisäksi minua viehättää sarjan 60-lukulainen nykykatsojan silmissä retrofuturistinen huipputekniikka, jossa tietokoneet pyörittävät hervottomia magneettinauhakeloja ja joainen näppäimistö naksuu niin maan perusteellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti