Marko Ikäheimo
Billy Harrow'n elämä on hyvin tavallista. Niin tavallista, kuin äärimmäisen taitavalla niljakkaiden merenelävien konsernvaattorilla voi olla. Billyn tähtisuoritus on jättiläismäinen kalmari. Päivänä muutamana tämä yhdeksänmetrinen pääjalkainen varastetaan museosta, tankkeineen päivineen. Kuka tarvitsee jättiläismäistä kuollutta kalmaria, ja mihin?
Miévillen Perdito Street Stationia oli jo kohtuullisen vaikea kuvata. Krakenissä hän äityy kuitenkin aivan hulvattomaan laukkaan. Poliisinoitien ja toinen toistaan kummallisempien maailmanlopun kulttien keskellä heikommalta kirjoittajalta katoaisi aivan taatusti tarinan punainen lanka alta aikayksikön. Miéville ei pelkästään pidä sekamelskaa ruodussa pettävällä helppoudella, vaan viskoo kuin ohimennen ideoita usemmankin kirjan tarpeisiin. Esimerkiksi valtameren lähetystö keskellä Lontoon esikaupunkialuetta on aivan mahdottoman kiehtova kehitelmä, eikä se jää ainoaksi lajissaan.
StarShipSofan haastattelussa Miéville sanoi Krakenin olevan hänen hauskin kirjansa. Mikään vitsikokoelma kirja ei ole, mutta Billyn seikkailut läpi monien kilpailevien maailmanloppujen seassa on varsin viihdyttävää seurattavaa. Tarinan henkilöillä ei sitä vastoin ole erityisen hupaisaa, Miéville on luonut muun muassa harvinaisen ikävän konnaparin, jonka tielle ei kannata joutua.
John Lee lukijana hoitaa, taas kerran, homman kotiin ammattitaidolla. Hänen tulkintansa nenäkkäästä lontoolaisesta poliisinoidasta ei ole yhtään ärsyttävä, ja se on kohtuullinen suoritus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti