Marko Ikäheimo
No niiin, nyt päästiin taas varsinaiseen asiaan. Viimeinen jakso ennen kesätaukoa lässähti hieman, mutta tämä on täyttä tavaraa.Moffat leikittelee taas kerran katsojien odotuksilla. Jakso ei kutenkaan käsittele ollenkaan sitä mitä ennakkotietojen perusteella odottaisi. Homman koukusta ei taaskaan pysty sanomaan juuri mitään ilman todella jyrkkiä spolereita, joten eipä siitä sen enempää.
Nykyinen Tohtori näyttäisi päällisin puolin olevan huomattavasti kahta edeltäjäänsä huolettomampi tapaus, mutta tässä jaksossa huomaamme hänelläkin olevan angstitaakkaa ihan riittämiin. paikoitellen näytti jopa siltä, että Tohtori olisi menettänyt halunsa elää. Kuolemanvaarassa oleva tohtori, joka oman pelastumisensa sijaan anoo edes jonkinlaista anteeksiantoa nuoren Amyn kuvajaiselta, on aika sydäntäriipaisevaa katsottavaa.
Silencen luonteesta saatiin kuitenkin uutta tietoa. Lavastusmäärärahojakin näytti olevan edelliseen jaksoon verrattuna vähän enemmän käytettävissä. Ehkä ne tähän jaksoon kuluivatkin. Taas kerran saimme myös muistutuksen siitä, miten peribrittiläinen sarja Doctor Who onkaan. Tohtori tuumaa Hitlerille, että britit ovat tulossa. Sikäläisissä kotikatsomoissa varmaan hurrattiin.
Moffat vahvistaa kerta toisensa jälkeen, että kauden ensimmäisen jakson tapahtumat ovat todellakin väistämättömiä, eikä niitä voi sitten niin millään välttää (ihan totta, uskokaa nyt). Millähän tavalla tämäkin ongelma ratkaistaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti