Aleksi Peura
Istuimme kahden, tietenkin. Oli pimeää, tietenkin. Nuotio oli välissämme. Puut rätisivät ja katkeilivat liekkien kuristusotteessa. Kuulin yksinäisen eläimen ääntelevän kauemapana - luulen, että se oli lintu, mutta varma en ole. Muuten oli hiljaista ja niin oli hyvä.
Hieroin käsiäni yhteen, koska kylmyys oli vihdoin saapunut. Yritin venytellä sormiani, koukistaa, suoristaa ja koukistaa uudelleen, mutta jouduin pian lopettamaan. Oli säästettävä ravintoa, oli säästettävä energiaa. Reppuni oli tyhjä muutamaa säilykepurkkia ja pientä vesipulloa lukuun ottamatta. Hänellä ei edes ollut reppua.
Jos aika olisi ollut toinen, hän olisi ollut kaunis ja minä komea, mutta se aika ei ollut enää. Olin likainen, saastainen. Edellisenä iltana olin kierinyt mudassa, koska se oli sekoittanut jälkeni. Hän oli tehnyt saman, mutta hän oli vielä lisäksi kaivanut kengilleen haudan sekoittaakseen takaa-ajajia.
