Vaiana (2016)

<

Marko Ikäheimo

”Marko on taas ajankohtainen” -osastolta, päivää. Jotenkin nämä elokuvat vain tuntuvat lipsahtavan ohitse. Vaiana osui kohdalle puolivahingossa, kun tulin kuunnelleeksi siitä ylistystä BBC:n mainiossa ”Kermode and Mayo” -filmipodcastissa.
Elokuvan juoni ei mahdollisesti ole ihan kaikkein yllättävin. Jossakin polynesialaisessa kylässä jotain parisentuhatta vuotta sitten asiat alkavat mennä pieleen. Kalaa ei tule ja kookospähkinätkin alkavat mädätä puihin. Päällikön tytär, Vaiana, päättää uhmata kylän sääntöä, jonka mukaan valliriutan ulkopuolelle ei saa purjehtia. Hänen päämääränään on löytää puolijumala Maui, jonka syytä koko onnettomuus oikeastaan on. Maui ei ole tehnyt sitä pahuuttaan, mutta hän sattuu olemaan veijarijumala, joka ei aina osaa oikein harkita tekojensa seurauksia.

Lego Batman (2017)

Marko Ikäheimo

Tämä on tarina kahden miehen erityisestä suhteesta. Ei oikeastaan kyseessä on tietysti kaksimuovihahmoa: Jokeri ja Batman. Oikeasti tarina kertoo pääasiassa Batmanista ja hänen jättimäisestä egostaan, sillä Batman ei tarvitse ketäään. Paitsi ehkä perhettä, ja ystäviä.

Voisiko Lego Batman mitenkään olla yhtä hyvä kuin ensimmäinen Lego-elokuva? Ja jos rehellisiä ollaan, eihän se olekaan. Mikäpä olisi? Omassa lajissaan se on kuitenkin täysin ylittämätön. Nimittäin päättömässä kohelluksessa. Toimintajaksot ovat sellaista tykitystä, että yhdellä katsomalla ei millään voi pysyä mukana. Uudelleenkatsottavuus ei elokuvassa ole tietysti huono asia. Leffa on katsottava uudestaan jo siitäkin syystä, että nyt nähty versio oli suomeksi dubattu. Olen aivan saletti siitä, että suuri osa vitseistä meni ohitse.

Zootropolis (2016)

Marko Ikäheimo

 

Judy Hoppsilla on unelma. Hän haluaa poliisiksi eläinten kaupunkiin, Zootropiaan. Pienen ongelman tuottaa se tosiseikka, että Judy on kaniini ja aika moni kaupungin asukkaista on aika tavalla häntä isompia. Judylla sattuu olemaan puolellaan horjumaton optimismi ja tarmokkutta vaikka muille jakaa. Itsesuojeluvaisto on tosin hieman huonoissa kantimissa.

Erinäisten hankaluuksien jälkeen Judy pääsee kuin pääseekin ihan oikeisiin poliisin hommiin. Ensimmäinen varsinainen tehtävä koskee saalistajia, joita on alkanut kadota siellä täällä pitkin kaupunkia. Vaikka elokuvan nykyisyydessa kaikki eläimet ovat oppineet elämään rauhanomaisessa rinnakkaiselossa, entisten saaliiden ja saalistajien välillä on vielä tiettyjä epäluuloja ilmassa.

Walt Disney: Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010)

Marko Ikäheimo

Asuipa kerran syrjäisessä tornissa keskellä metsää Tähkäpää äitinsä kanssa. Äiti halusi varjella Tähkäpäätä ympäröivältä pahuudelta (tai niin ainakin väitti) ja oli eristänyt tämän tyystin muusta maailmasta. Ja luomottu kadonnut prinsessa jo komea rosvo ja seikkailuja ja blaablaa. Ainiin, ja Tähkäpäällä on ihan älyttömän pitkät hiukset.

Elokuvan kanssa samassa paketissa ostimme myös Frozen- ja Brave-leffat. Periaatteessa ne sopivat hyvin yhteen esimerkkeinä moderneista aktiivisista Disney-prinsessoista. Näistä kolmesta kaksin karkuteillä ja Frozen ovat lähimpänä toisiaan. Molemmissa prinsessojen historiat ennen elokuvan tapahtumia on aika karuja. Tähkäpää on kahdeksantoista ensimmäistä elinvuottaan aika nuivan sijaisäidin kasvatettavana.

Walt Disney, Pixar: Urhea (2012)

Riitta Niemistö

Urhea oli alusta loppuun saakka hämmentävä kokemus. Odotin elokuvaa, jossa villikkoprinsessa löytää prinssinsä. Elokuva kertoikin jostain ihan muusta: villikkoprinsessan äidistä. Äidistä, jolla oli selkeä käsitys naisen paikasta. Pojat voivat olla villejä ja vauhdikkaita, mies hurja ja hauska, mutta naisen tulee olla hillitty ja hyvinkäyttäytyvä. Tytön elämän tarkoitus on päästä naimisiin. Tytär, prinsessa Merida, ei oikein sovi muottiin.

Tätä katsottiin koko perheen voimin ja pitkään tuntui siltä, että tarinassa on vain yksi taso. Hurjan hauska seikkailu, jossa Disneyn kliseet tuodaan nykyaikaan. Löytyy vanha noita, mutta tämä on vaihtamassa alaa hankalien asiakkaiden vuoksi. Löytyy kilpakosijoita ja ennustuksia, mutta Merida tekee oman ratkaisunsa. Lapset tykkäsivät ja varsinkin viisivuotias tyttäreni tuntui olevan aivan täpinöissään.

Elokuva on kasvutarina, mutta se ei kerrokaan tyttären, vaan äidin kasvusta. Hän ei pelkästään opi hyväksymään tytärtään sellaisena kuin tämä on. Hän muuttuu itsekin enemmän tyttärensä kaltaiseksi. Sitä sanotaan, että lapset kasvattavat enemmän vanhempiaan kuin vanhemmat lapsiaan, mutta harvoin se näkyy näin konkreettisesti.

Muumit Rivieralla (2014)

Riitta Niemistö

Minä en ole koskaan oikein innostunut Muumi-sarjakuvia lukemaan. Päätoimittaja tykkää niiden absurdista huumorista ja nyt kahdeksanvuotias poikamme tulee tässä isäänsä. Viisivuotiaasta on paha vielä mennä sanomaan. Yhtä kaikki, odotin tätä ensimmäistä Muumi-sarjakuvista tehtyä elokuvaa enkä pettynyt. Tarina oli juuri niin absurdi mitä sarjakuvatkin ovat. Pysyin silti juonenkäänteissä mukana ja nauroinkin oikeissa kohdissa.

Ensinnäkin elokuva näytti siltä, miltä muumien kuuluu näyttää: 50-luvun kuvakirjoilta ja vanhoilta sarjakuvilta. Piirrosjälki oli paljon lähempänä Toven viivaa, kuin mikään animaatio, mitä olen nähnyt. Tarinassa oli monta tasoa: viisivuotias ihasteli Niiskuneidin kauniita vaatteita ja aikuinen tarinan käänteitä. Nuuskamuikkusella oli piippu ja Muumipappa joi markiisin seurassa viskiä. Kahdeksanvuotias kihersi naurusta seuratessaan Papan toilailuja. Pieni hauska yksityiskohtana oli useampi siirtyminen kohtauksesta toiseen. Niissä oli otettu mallia Toven ruutujen "väliviivoista".

Ateneumin Tove Jansson 100v -juhlanäyttely

14.3.-7.9.2014

Riitta Niemistö

© Moomin Characters™

Suuntasimme lasten kanssa kolmisin Ateneumiin Tove Jansson -juhlanäyttelyyn; päätoimittaja jäi kotiin nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudeta. Luin etukäteen huolestuneena Ateneumin ohjeita lapsivieraille. Kahdeksanvuotias osaa varmasti käyttäytyä, mutta mitä tekee pikkuista vajaa viisivuotias. Heitetäänkö meidät pihalle? Ei heitetty ja hyvin käyttäytyivät. Vaikka näyttelyssä pääosassa olivat Tove Janssonin maalaukset, niin Muumikuvaelmatkin löytyivät. Iso Muumitalo on Tampereen taidemuseon alakerrassa, mutta se ihan ensimmäinen Muumitalo ja monta muuta kuvaelmaa on nyt tuolla.

Museolla on väliä. Muumikuvaelmat näyttivät aivan erilaisilta Ateneumin valoisissa juhlavissa saleissa kuin Metson alakerran salaperäisessä hämärässä. Ei se niitä huonontanut: tunnelman sijasta keskityimme nyt yksityiskohtiin. En vieläkään ymmärrä, miten Taikurin hattu kuvaelman lentoon lähtevä pöytä pysyy ilmassa. Pelkän taikasauvan varassa.

Lego-elokuva (2014) (suomeksi dubattu 2D-versio)

Marko Ikäheimo

Pesue kävi katsomassa Lego-elokuvan 3D-version viikko sitten, minkä jälkeen varsinkin legohullu kahdeksanvuotias on höpöttänyt leffan tapahtumista melkein taukoamatta. Itselläni ei oikein silmät kestä 3D-elokuvia, joten tänään oli porukalla tungettava normaalia versiota katsomaan.

Elokuvan juoni nyt ei juurikaan kertaamista kaipaa. Sattumien oikusta sankarihommiin joutuva tavallinen tallaaja, joka löytää kuin löytääkin sisäisen sankarinsa ja silleen. Perusjuoni melko normaali sankarin matka -tyyppinen ratkaisu, jonka kuorrutuksena on iso kasa vaikutteita useista lego-rakennussarjoista. Kieltämättä viittausten bongaamisessa oli oma hupinsa. Kuitenkin elokuvan varsinainen viehätys oli kerronnan täydellisessä komediallisessa ajoituksessa. Lego-elokuvat ja -pelit eivät ole koskaan olleet liian kunnioittavia lähdemateriaalia kohtaan, eikä turhasta pokkuroinnista joudu kärsimään nytkään.

Napapiiri ja joulupukin pajakylä

Riitta Niemistö

Suuntasimme hiihtolomalla pohjoiseen ja poikkesimme Napapiirillä. Paikka on ihan rehellinen turistirysä: löytyy poroajelua, huskyajelua, matkamuistomyymälää, ruokapaikkaa, joulupukin postikonttori ja joulupukkikin tavattiin. Lopuksi suunnattiin lumesta rakennettuun hotelliin ja jäämäkeen. Rahaa paloi, mutta silti käynnistä jäi hyvä mieli.

Joulupukin kohtaaminen ei maksanut mitään. Pukin luokse suunnattiin pitkiä käytäviä pitkin. Käytävän varrella oli kaikenlaista mielenkiintoista tutkittavaa. Tähän aikaan vuodesta ei ole jonoja, mutta jos tuonne tulvahtaa turistibussillinen väkeä, niin jonotusalueen on oltava kiinnostava. Tämä on upea juttu: yhdeltäkään lapselta ei jää joulupukki näkemättä siksi, että se maksaa tai maksaa liikaa.

Kyllä siitä käynnistä silti maksu perittiin. Pukin luona oli kuvaaminen kielletty, mutta siellä oli valokuvaaja tonttu ja koko käynti videoitiin. Kun pukin luota poistuttiin: tonttu kysyi, haluammeko videon käynnistämme vaiko vain ison valokuvan tai postikorttivalokuvia.

Kalle Mestarietsivä (1996)

Riitta Niemistö

Mietimme päätoimittaja Ikäheimon kanssa kuuluvatko Kalle Blomkvist -elokuvat Kalaksikukon aihepiiriin. Kuuluvathan ne. Niissä käydään Ruusujen sotaa. Mitä se on, jos ei fantasiaroolipelaamista? Kahdeksanvuotias lukee Blomkvisteja ja lukeminen sai vielä lisää vauhtia, kun hän kuuli, että niistä on tehty elokuvia ja ne löytyvät Ylen Areenasta. Sanoin nimittäin, että ennen ei elokuvaa katsota ennen kuin kirja on luettuna. Tämä elokuva perustuu keskimmäiseen kirjaan, jota me molemmat pidämme kirjoista parhaana. Siinä kun käydään Ruusujen sotaa ja valtakivi on keskeisessä roolissa.

Siitä on jo aikaa, kun viimeksi Blomkvistit luin, ja muutamat juonen käänteet olin kerinnyt unohtaa. Ajattelin aluksi, että seurailen nyt mukana, mutta tarinahan vei mukanaan. Lapsinäyttelijät hoitivat roolinsa juuri niin hienosti kuin ruotsalaisissa Astrid Lindgren -filmatisoinneissa he tapaavat roolinsa hoitaa. Studioyleisömme mielestä elokuvan pahin vika olikin se, että Kalle näytti enemmän Harry Potterilta kuin kirjojen Kallelta. Myös preeriaa olimme pitäneet jotenkin avarampana.

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Kuvitus: Martina Matlovičová, Teos 2013

Riitta Niemistö

Allun isi hukkaa päänsä matkalla hakemaan lastaan päiväkodista kotiin. Pää löytyy onneksi läheiseltä pallokentältä, jossa pikkupojat käyttävät sitä jalkapallona. Adalmiina ei halua prinsessaksi, vaikka vanhemmat vievät hänet balettikouluun, luuttutunneilla ja taikapeilin tuijottamiskurssille. Juha haluaa uimaan, mutta iso isä haluaa hänen harjoittelevan hiihtoa, kesälläkin, vaikka sukset eivät luista. Sulo ei ole suosittu lapsi, ei aina reipas ja hyväntuulinen, joten vanhemmat, jotka itse olivat täydellisiä, vievät hänet lapsikorjaamoon. Alexandra Salmela kertoo kaiken kaikkiaan 21 pientä tarinaa hölmöistä aikuisista. Siitä riitti iltasatuja kolmeksi viikoksi.

Tarinoissa hölmöistä aikuisista on kaksi tasoa niin kuin hyvissä tarinoissa tuppaa olemaan: tarina, jota neli- ja kahdeksanvuotiaat kuuntelivat hievahtamatta ja sitten tämä toinen taso. Niitä jaksaa aikuinenkin lukea. Alexandra Salmelan äidinkieli ei ole suomi, vaikka hän suomeksi kirjoittaa. Kielellä hän ei leikittele, vaan tarinoiden viehätys on absurdeissa juonenkäänteissä. Suomalaisten suhdetta hiihtoon hän hän kommentoi sekä tarinassa Kesähiihto että kirjailijaesittelyssä. Kuvitus on yhtä tärkeä kuin teksti.

Haiharan nukketeatteri: Saapasjalkakissa

Charles Perraultin klassikkosadun pohjalta dramatisoinut ja ohjannut: Terhi Syrjänen

Riitta Niemistö

Lapsi tekee leikin vaikka vanhoista lukoista ja vietereistä. Ja Haiharan nukketeatteri Saapasjalkakissan. Nelivuotias odotti näkevänsä tosi söpön kissan. Olihan se söpö, tavallaan... tai ainakin ilmeikäs. Hyvin ilmeikäs ja nokkela. Kuningas ja prinsessa tehtiin lampunvarjostimista, hevonen lattiaharjasta. Vaikutelma ei kuitenkaan ollut halpa, vaan taiteellinen. Valot sen tekivät. Ja äänitehosteet. Ja näyttelijät. Koko kokonaisuus.

Haiharan nukketeatterin esitykset on vain nähtävä. Tarinat ovat vanhoja, mutta toteutus on moderni. Se viehättää lasta eikä jätä aikuistakaan kylmäksi. Tällä kertaa kehyskertomuksessa tarinaa kerrottiin vintillä. Neljä- ja seitsemänvuotiaat nauroivat, hihkuivat, jännittivät, yllättyivät ja jammailivat musiikin tahdissa. Välillä nelivuotiaan piti hakea äidistä turvaa.

Kun näytös loppui, nelivuotias oli pettynyt. Hän ilmoitti kovaäänisesti, että ei tämä vielä saa loppua. Voiko teatteria sen aidommin kiittää? Näytöksiä on vielä jokunen jäljellä. Kalaksikukko suosittelee: suositusikäraja on kolme vuotta ja liput maksavat kuusi euroa. Syksyllä on tulossa nukketeatteria aikuisille.

Naantalin Muumimaailma

Riitta Niemistö

Lähde: Muumimaailma Oy

Naantalilaiset koululaiset lomailivat ja siitä hyvästä Muumimaailma heräsi eloon. Muumitalo oli auki, samoin Hemulin talo ja tietenkin Nipsun puoti ja pari ruokapaikkaa. Poliisiasemalta sai lainata pulkkia, liukureita, suksia, luistimia ja lumikenkiä. Pikku Myy ja poliisi ohjasivat lapsia liikkumaan. Nuuskamuikkunen kertoi Muumipeikolle, kuinka mukavaa oli, että tämä oli herännyt. Kuonolliset hahmot olivat mykkiä, yrittivät viittoa. Pulkkamäkeen sai jonottaa, napakelkkaan myös. Luistelemaan pääsi jonottamatta, mutta olisi kannattanut pakata omat luistimet matkaan. Päivän kohokohta oli, kun jäärouva tanssi jäällä. Kuukautta vaille nelivuotias kertoi pelänneensä, että liian läheltä luistimiaan riisuvaa jäärouvaa vakoilleet lapset olisivat Haisulin lailla jäätyneet.

Timo Parvela: Hyvän mielen iltasatuja

Kuvitus: Virpi Penna, WSOY 2012

Riitta Niemistö

Kiukkuinen noita loihtii oravan liikennemerkiksi ja karhun jääkaapiksi. Ihan vain siksi, kun noidan hattu on hukassa. Liikennevalo päättää näyttää muitakin värejä kuin punaista, keltaista ja vihreää. Tiekarhu ei ole karhunpojan äiti. Ei liioin verokarhu. Klassiset tarinanaiheet kohtaavat modernin maailman. Virkistävää!

Hyvän mielen iltasaduista tulee hyvä mieli. Neljä- ja seitsemänvuotiaat jaksoivat molemmat niitä kuunnella. Eikä vähiten siksi, että kirjassa on myös hyvän mielen kuvitus. Kaunis värikuvitus, mutta kuitenkin realistinen. Kiusankappale näyttää juuri siltä, mikä hän aluksi onkin. Äidit näyttävät äideiltä.

Niin kuin hyvissä saduissa tulee olla, näistäkin saduista löytyy sekä opetus että aikuisia kutkuttava taso. Suttakin pelotti paljon vähemmän, kun se sai jakaa pelkonsa muiden kanssa. Opetukset ovat tuttuja, mutta samalla hyvin yllättäviä. Jos ei saa puolta valtakuntaa, saa ainakin tontin hyvältä paikalta.

SUS! Keiteleen kesäteatterissa

Käsikirjoitus ja ohjaus: Kari Kankaanranta

Riitta Niemistö

Olipa kerran tyttö nimeltä Hilkka Puna, joka asui maalla. Talon pihapiirissä pyöri monenlaisia eläimiä: äärimmäisen söötti koira Räksy, kolme porsasta, pari lammasta ja sekä susia. Hilkka oli menossa isoäitiään tapaamaan, matkalla hän kohtasi yhden susista, jolla oli synkkä salaisuus: hän oli kasvissyöjä.

Walt Disney, Pixar: Rottatuille (2007)

(Lasten kanssa katsottuna)

Marko Ikäheimo

Lasten kanssa katsoituissa animaatioelokuvissa etenimme Pixarin Rottatuilleen. Pitkälti mimiikkaan pohjautuvan Wall-E:n jälkeen tämä oli hieman vaikeampi ymmärtää pienille ihmisille. Olisi varmaankin pitänyt tajuta, mitä siitä ruuanlaitossa nyt niin ihmeellistä on.

Onneksi tarjolla oli myös roppakaupalla fyysistä komediaa. Kuusivuotista huvitti pitkään elokuvan jälkeenkin se, miten rottasankari sai ohjailtua ihmistä hiuksista vetämällä. Kaksivuotiastakin nämä törmäilyt hauskuuttivat suuresti. Isällä rupesi kyllä olemaan suspension of disbelief -nappi kovassa käytössä, niin animaatiosta kuin olikin kyse.

Walt Disney, Pixar: Wall-E (2008)

(Lasten kanssa katsottuna)

Marko Ikäheimo

Päätimme katsoa sunnuntai-illan ratoksi Pixarin Wall-E:n. Itse asiassa aika oli vähän tiukalla, ja ajattelimme siirtää katsomista toiseen iltaan. Olin kuitenkin maininnut elokuvasta kuusivuotiaalle, joka ei antanut enää muuta mahdollisuutta kuin katsoa "robotti-elokuvan".

Jukka Laajarinne: Minä en laske kymmeneen!

Kuvitus: Sami Saramäki, WSOY 2006

Riitta Niemistö

Ostin tämän kirjan silloin, kun poika oli kahden tai kolmen ja tahtoikä alkoi nostaa päätään. Kirjaa tuli joskus pojan kanssa selattua, mutta sitten se vähän niin kuin unohtui. Nyt se löydettiin uudestaan. Poika hokee "ei, ei, ei... minä EN laske kymmeneen" ja haluaa viedä kirjan eskariin, näyttääkseen sen myös opettajilleen.

Kymmeneen laskeminen on pojalle jo vanha juttu, mutta kuusivuotispäivä laukaisi pojassa uuden tahtokauden. Kun tähän yhdistetään pikkuneidin tahtoikä, niin meillä sanotaan aika usein ei. Monta kertaa. Petterin tarina onkin varsin opettavainen. Petteri kerää kiukkua, kunnes räjähtää.

Mutta miksi Petteriä kiukuttaa? Koska häneltä vaaditaan jotain sellaista, mihin hän nyt ei vain kykene. Se suututtaisi kenet hyvänsä. Tarina opettaakin aikuisia! Ja se kutkuttaakin meidän kaikkien huumorintajua.

Tampereen taidemuseon Muumilaakso

Riitta Niemistö

Kävimme viime kesänä lasten kanssa Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa. Seurueeseen kuului yksi äänille yliherkkä lapsi ja meillä kävi huono tuuri. Tavallisesti Muumilaaksossa on rauhallinen tunnelma, mutta nyt siellä oli menossa musiikkiesitys. Lapselle tuli melusta paha olo eikä museovierailusta tullut oikein mitään. Pistinkin tapahtuneesta palautetta, että taidemuseon pitäisi olla paikka, jossa voi äänille yliherkänkin lapsen kanssa käydä. Kehotin vielä lukemaan tarinan Hemulista, joka rakasti hiljaisuutta.

Kävimme nyt joululomalla uudestaan Muumilaaksossa. Museoon oli ilmestynyt ohjeistus siitä, miten taidemuseossa käyttäydytään, joka päättyi sitaattiin Hemulista, joka rakasti hiljaisuutta: "muistakaa, ettei tämä ole huvikenttä, vaan hiljaisuuden puisto". Ja taas kävi huono tuuri. Kohta kolmevuotias tyttöni ei nyt vain osaa olla juoksematta, hyppimättä ja hihkumatta, ei varsinkaan, kun näkee muumipeikkoja. Pelkäsin, että kohta tulee palautetta henkilökunnalta, mutta nämä katselivat tytön menoa ymmärtäväisesti.

Walt Disney: 101 dalmatiakoiraa (1961)

Riitta Niemistö

Disneyn 101 dalmatiakoiraa on se elokuva, jonka olen ensimmäiseksi nähnyt oikeassa elokuvateatterissa. Enkä edes missä tahansa elokuvateatterissa, vaan Kinopalatsissa. Olin tuolloin viiden ja siihen maailman aikaan ei Disneyn elokuvia dupattu. Suurimman osan ajasta äitini luki tekstejä kuiskien, mutta kun rosvo otti huikkaa Kersantti Tapsusta hän vain nauroi ääneen.

Koko perheen elokuvana 101 dalmatiakoiraa on ihan täysosuma. Siinä on sekä lapsia että aikuisia kiinnostava taso. Telkkaria eläytyen katsovissa ja myöhemmässä kohtauksessa väsymystään marisevissa pennuissa on jotain peräti tuttua. Rogerin ja Anitan suhde ei ole söpö, vaan kahden aikuisen suhde; tarina vasta alkaa siitä, miten Pongo ja Perdita saavat toisensa. Huikein kohtaus on tietenkin hämyhaukku ja siinä se miten koko Lontoon yllä välkkyy koiranruokamainos.