Riitta Niemistö
Urhea oli alusta loppuun saakka hämmentävä kokemus. Odotin elokuvaa, jossa villikkoprinsessa löytää prinssinsä. Elokuva kertoikin jostain ihan muusta: villikkoprinsessan äidistä. Äidistä, jolla oli selkeä käsitys naisen paikasta. Pojat voivat olla villejä ja vauhdikkaita, mies hurja ja hauska, mutta naisen tulee olla hillitty ja hyvinkäyttäytyvä. Tytön elämän tarkoitus on päästä naimisiin. Tytär, prinsessa Merida, ei oikein sovi muottiin.
Tätä katsottiin koko perheen voimin ja pitkään tuntui siltä, että tarinassa on vain yksi taso. Hurjan hauska seikkailu, jossa Disneyn kliseet tuodaan nykyaikaan. Löytyy vanha noita, mutta tämä on vaihtamassa alaa hankalien asiakkaiden vuoksi. Löytyy kilpakosijoita ja ennustuksia, mutta Merida tekee oman ratkaisunsa. Lapset tykkäsivät ja varsinkin viisivuotias tyttäreni tuntui olevan aivan täpinöissään.
Elokuva on kasvutarina, mutta se ei kerrokaan tyttären, vaan äidin kasvusta. Hän ei pelkästään opi hyväksymään tytärtään sellaisena kuin tämä on. Hän muuttuu itsekin enemmän tyttärensä kaltaiseksi. Sitä sanotaan, että lapset kasvattavat enemmän vanhempiaan kuin vanhemmat lapsiaan, mutta harvoin se näkyy näin konkreettisesti.
