torstai 16. syyskuuta 2010

Novelli: Vanhus

Petteri Hannila


Aamuinen aurinko killisteli alas pilvettömältä taivaalta. Yöllisen rankkasateen tuoma kaste kiilteli puissa ja ruohoissa saaden koko ympäristön kiiltämään kirkkaanvihreänä. Valo häikäisi vanhan miehen silmiä ja hän varjosti katsetta uurteisella kädellään vilkuillessaan tienoota. Mies oli lyhyenläntä ja kumara, ulkoilmaelämän ahavoittama ja hieman nukkavierun oloinen. Hänen pukemansa vaateparsi oli nähnyt parhaat päivänsä jo kauan sitten, ja kokonaisuuden koristi reikäinen ja värinsä täysin menettänyt hatunreuhka. Pieni mökki jonka terassilla hän seisoi, oli hänen täydellinen jatkeensa, ränsistynyt ja sieltä täältä heikoilla rakennustaidoilla paikkailtu. Mökki sijaitsi kauniilla paikalla pienen metsäisen kukkulan laella ja vain kymmenen metrin päässä liplatti jääpeitteestään vapautunut keväinen järvenranta.

Mies asteli reippain askelin rantaan jossa häntä odotti vanha, uuttera soutuvene. Hän haisteli järven tuoksua ja harmitteli, miten siihen tottuneena ei osannut sitä enää arvostaa. Muistoissaan hän usein palasi 20-luvulle jolloin hän eli lapsuuttaan muiden tapaan kaupungissa ja maalle ja järvelle pääsy oli aina kohokohta joka muistettiin pitkään. Vanhus muisteli joskus aikanaan lukeneensa, että tuoksut palauttivat kaikista aisteista parhaiten muistoja. Tuumaillessaan hän työnsi pienen veneensä vesille.

Alkukesän lämpö ei ulottunut täysin vielä järvelle saakka, sillä vesi oli edelleen kylmää. Kolean kevään jälkeen kesä oli tullut nopeasti ja järvi oli vasta äskettäin vapautunut jääpeitteestään. Mies souti tottunein vedoin kohti läheistä lahdenpoukamaa, jossa hän nosti vedestä vanhan, pahasti ruostuneen katiskan. Pikkukaloja siinä oli tänäkin aamuna, auringossa kiilteleviä sinttejä, mutta ukko perkaisi myöhemmin joka ikisen ja tekisi niistä maistuvan keiton. Hän muisteli kuinka aikanaan isän kanssa oli kalastettu vain isoja ahvenia, hauet ja sintit oli heitetty maalle tai takaisin järveen. Nyt ei ollut varaa jättää mitään käyttämättä. Värähtäen hän mietti mennyttä ankaraa talvea. Hänen viimeinen kairansa oli viimein ruostunut pahoin eikä hänkään enää ollut kairaajista pystyvimpiä. Marjasato oli ollut heikko ja oman osansa ruokavarastoista olivat hoitaneet metsän eläimet. Mies nosti katiskan veneeseen ja vei sen rannalle. Turha jättää katiskaa veteen kun sitä ei olisi kukaan täällä kokemassa.

Nykäisy siimassa palautti miehen ajatuksistaan takaisin nykyhetkeen. Vahvat tasaiset nykäisyt, se on isonpuoleinen hauki, hyvää juhlaillallisen ainesta, tuumaili ukko mittaillessaan vastusta siiman toisessa päässä. Rauhallisin liikkein hän alkoi taltuttaa kalaa ja hilata sitä lähemmäs venettä. Vaikka hän oli pitänyt vanhan virvelin hyvässä kunnossa, alkoivat siimat väistämättä olla jo hauraita ja siksi pitikin olla erityisen varovainen. Pyydyksistähän kalaa oikeasti sai, mutta siimalla kalastus oli jotenkin persoonallisempaa. Sillä saadut kalat maistuivatkin paremmalle. Ukon teki mieli suolakalaa, mutta suola oli loppunut jo kauan sitten. Ehkä sitä löytyisi jostain etelästä vielä.

Soudellessaan takaisin mökilleen mies mietiskeli taas menneitä. Työelämässäkin hän oli ehtinyt olla hyvän tovin, vanhentuvassa ammatissa kuten kaikki siihen aikaan sanoivat. Tietokoneiden kehittyessä hänen kaltaisistaan tavallisista ohjelmoijista tuli käsityöläisiä, vanhan ajan jäänteitä. Symbolisilla hyperkielillä tietokoneet rakentelivat omat ohjelmansa käden käänteessä. Hän oli ollut kuin digitaalinen puuveneiden rakentaja, mestarikäsityöläinen. Manuaaliohjelmoijat, kuten heitä kutsuttiin, hoitivat vain hankalimmat ja erikoisimmat tehtävät, sellaiset joista koneet eivät vielä selvinneet, mutta heidän työnsarkansa kapeni nopeasti. Mies naurahti ajatukselle, eipä hän ollut nähnyt tietokonetta ainakaan kymmeneen vuoteen. Olisinpa ollut maanviljelijä tai kalastaja, ukko mietti, silloin minulla olisi nykyäänkin kissan päivät.

Kesti tovin ennen kuin saunan sai taas vetämään. Jos ei maanviljelijä, niin olisipa ollut edes nuohooja tai joku mekaanikko, niin sekin toimisi paremmin. Mies haisteli savun tuoksua ja murahti hyväksyvästi, kun hormi viimein antautui ja palkitsi hänen yrittelynsä tasaisella huminalla. Hauki paistui loimulaudalla mökin vierustalla ja sahti odotti saunamiestä. Ilta-aurinko heijastui järvestä ja leikitteli vanhuksen kasvoilla hänen touhutessaan. Juhlailtaan kuului aina sauna, vaikka eipä hänen savuttava kiukaansa varmaan pääsisi läpi ympäristönormeista. "Tulkaa vaan!", hän heristi nyrkkiään ympäristötarkastajille jotka hän kuvitteli hienoissa puvuissaan pihalle mittareidensa kanssa. Tarkastajia ei näkynyt, mutta tuntuipa tuo ympäristö pärjäävän ihan hyvin ilmankin.

Löyly oli magiaa, siihen ei kyllästynyt koskaan, mietti ukko heittäessään ensiheiton kuumille kiville. Pehmeä lämpö ympäröi ukon vaippaansa ja hän joi ahnaasti sahtia kyytipojaksi. Kiljuahan tuo oikeasti oli, mutta sahti oli paljon mukavampi nimitys. Eihän hän oikeaa sahtia osannut valmistaa, eikä ollut raaka-aineitakaan. Kyllähän tuo kuitenkin saunajuomasta meni, etenkin kun valmistusta oli harjoitellut jo toistakymmentä vuotta. Ukko makusteli saunan tuoksua, tiesi että todennäköisesti saunoi viimeisen kerran elämässään. Ei ne etelän ihmiset osanneet saunoja tehdä eläessäänkään, mistä sinne nyt saunoja olisi sen jälkeen ilmaantunut.

Vesi oli saunan lämpimän jälkeen kylmää ja ukko kiristeli hampaitaan laskeutuessaan järven hyytävään syleilyyn. Nopea kastautuminen riitti tällä erää ja toisen saunontakerran ja anteliaan kiljuannoksen jälkeen ei vesi enää tuntunut niin pahalta peseytymiseen. Olihan hänellä patakin mutta ei hän ollut vaivautunut sitä käyttämään enää vuosiin, hän peseytyi järvessä avoveden aikaan ja lumella muulloin. Pysyipähän räkätautikin loitolla. Viime aikoina oli alkanut tuntua vasemmalla puolla rintaa silloin tällöin juilintaa kun peseytymistä suoritteli, mutta ainahan noita kipuja ja vaivoja riitti ihmisellä vaivaksi asti.

Hauki maistui saunan päälle, vaan olihan lähellä, ettei viekas kettu Repolainen saanut juhla-ateriaa miehen sijaan. Siinä se oli jo vetelemässä haukea laudan mukana kohti metsän suojaa, kun ukko pääsi hätiin ja ajoi mokoman tiehensä. Metsän eläimet olivat viime vuosina alkaneet käyttäytyä eri tavoin kuin ennen, niistä oli tullut röyhkeämpiä ja ne käyttivät kaikki mahdolliset tilaisuudet rokottaakseen itselleen makupalan tai kaksi ukon varastoista. Terassilla auringon laskiessa haukea mutusteleva mies laskeskeli ruokavaraintojaan: kaikki tuoreet muonat hän oli syönyt ja kuivakalaa hänellä olisi matkaa varten viikoiksi eteenpäin. Metsästämisensä tuloksiin ukko ei luottanut, sillä hän oli aina ollut kierosilmäinen ja huono tähtäämään, eikä hänen käsityötaidoillaan oikein ansoja rakenneltu. Kalastus ja marjastus olivat enemmän hänen heiniään.

Makuulle käydessään ukko muisteli aikoja, jolloin ei tarvinnut käydä sänkyyn yksikseen nukkumaan. Ei ollut vaan sopivaa tahtonut ukolle aikanaan löytyä ja niinpä hän oli yksinäiseksi jäänyt. Viimeiset haaveet elämänkumppanista oli vienyt yhteiskunnan romahtaminen, kun ei nuoria ihmisiä enää ollut ja vanhojen ja sairaiden huolehtiminen kävi yhä vaan mahdottomammaksi. Silloin oli ukko siirtynyt metsään ja elänyt siellä jo niin kauan, ettei enää edes muistanut vuosilukua. Voisihan jossain etelässä vielä joku olla hengissäkin, hän muisteli olleensa syntynyt niinä viimeisinä vuosina, jolloin lapsia ylipäätään vielä saatiin aikaiseksi. Tokihan etelän lämmössä ihmiset eläisivät pidempään. Ajatus kiehtoi, mutta myös kammoksutti ukkoa, toisen ihmisen tapaamisesta oli vierähtänyt vuosia aikaa. 

Huomenna olisi suuri päivä, seikkailun aloituspäivä. Hän lähtisi etelään, katsomaan millainen oli Etelä-Suomi, Keski-Eurooppa ja miksei vielä etelämmäksikin, aina välimerelle saakka. Vaikkei siellä matkalla ketään asuisikaan niin teiden luulisi vielä olevan pääosin ehjiä ja kulkukelpoisia, ehkä jostain löytyisi joku jalkapeliä parempi kulkuneuvokin. Tätä miettiessään ukko nukahti ja keväisen metsän öinen kahina sekoittui hänen kumeaan kuorsaukseensa.

Lisää Petterin kirjoituksia voit lukea nuotiotarinoita-blogista (http://nuotiotarinoita.blogspot.com/).

1 kommentti:

  1. Ihastuttava tarina. Luimme tarinasi vanhusten päivätoiminnan asiakkaille panhuilumuusikin soidessa taustalla (vaikkei mitenkään suomalaista olekaan). Ihmisillä oli silmät kiinni ja he yrittivät tavoittaa tekstisi tunnelmaa ja uppoutua ukon rooliin. Kiitos hyvästä novellista. :-)

    VastaaPoista