keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Kolme vaihtoehtohistoriaa

Mari K. Niemi ja Ville Pernaa (toim.): Entäs jos... Vaihtoehtoinen Suomen historia Ajatus Kirjat 2005, 256 s.

Markku Jokisipilä, Mari K. Niemi (toim.): Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa, Ajatus Kirjat 2006,272 s.

Robert Cowley (toim.): Entäs jos... Vaihtoehtoinen maailmanhistoria, Suom. Riitta Virkkunen, Ajatus Kirjat 2007,480 s.

Hannu Väisänen


Historiallisessa romaanissa ainakin yritetään saada faktat kohdalleen. Vaihtoehtohistoriassa kysytään: "Entäs jos olisi käynyt toisin?" Entäs jos Caesaria ei olisi murhattu? Entäs jos Napoleon olisi voittanut Waterloossa? Entäs jos Saksa olisi voittanut ensimmäisen tai toisen maailmansodan?

Internetissä julkaistuja tarinoita lukuun ottamatta vaihtoehtoisia Suomen historioita tulee mieleeni vain kolme: nimimerkki Joulukuun ryhmän Matka Neuvosto-Suomessa (1984), Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä (1997) ja Paavo Haavikon novelli Lumeton aika (1964). Ensimmäisessä Neuvostoliitto miehitti Suomen kymmenkunta vuotta aiemmin, kun taas kahden muun lähtökohta on se, että Tali ja Ihantala murtuivat kesäkuussa 1944 ja neuvostojoukot miehittivät Suomen.

Tässä arvosteltavat vaihtoehtohistoriat poikkeavat yllä mainitusta siinä, että suurin osa tekijöistä ei ole kirjailijoita vaan ammattihistorioitsijoita. "Jossittelu" ei ole enää vain ajanvietettä, vaan se on alettu hyväksyä myös eräänä historiantutkimuksen menetelmänä. Tosin historian ammattilaiset kutsuvat sitä mieluummin kontrafaktuaaliseksi historiankirjoitukseksi. Osa artikkeleista on hyvin akateemisia -- olin vähällä kirjoittaa aneemisia. Niissä käydään ensin läpi alan teoria ja aiemmat julkaisut ennen kuin mennään itse asiaan. Osaa kirjoituksista taas voi pitää kaunokirjallisuutena.

Molemmat teokset aloittaa komeasti emeritusprofessori Osmo Jussila. Ensimmäisessä kirjassa hän pohtii autonomian ajan historian vaihtoehtoja. Mukana ovat tavanomaiset: "jos Eugen Schauman ei olisi ampunut Bobrikovia" ja "jos Lenin olisi kuollut ennen bolsevikkien vallankaappausta", mutta lisäksi on paljon muuta. Näistä osa vaatii lukijalta melko syvällistä autonomian ajan historian tuntemusta.

Toisen artikkelin lähtökohta on tuttu monista vaihtoehtohistorioista: "Saksa voitti toisen maailmansodan". Jussila lähestyy sitä uudesta näkökulmasta: "Millaista olisi Suur-Suomen historiankirjoitus eli millaisen menneisyyden Suur-Suomi kirjoittaisi itselleen?" Historiankirjoitus ei suinkaan ole kuvausta siitä, mitä on tapahtunut, vaan se kirjoitetaan uudelleen kunkin ajan tarpeiden mukaan, ja jokainen historiantutkija näkee menneisyydessä vain sen, minkä hän haluaa nähdä. --- Näitä samoja asioita Jussila käsittelee myös kirjassaan Suomen historian suuret myytit. Loppukevennyksenä Jussila esittää, että Suur-Suomessa on Suomi-Saksa -ystävyysseura, yya-sopimus, poliitikkojen Saksa-kortit ja kotisakut.

Muista poliittisista artikkeleista jäi mieleen Lasse Lehtisen velmu kirjoitus oikeusministeri Urho Kekkosesta ja liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissiosta. Sitä lukee miettien, koska tässä siirrytään vaihtoehtoiseen historiaan ennen kuin älyää, että sitä tämä on ollut jo pitkän aikaa. Valaistumisen hetki riippuu siitä, miten hyvin lukija tuntee jatkosodan jälkeisen Suomen historian.

Vaihtoehtohistorioissa sodat ja politiikka ovat tuttuja aiheita, ja siksi on virkistävää, että näissä kirjoissa on muutakin.

"Entäs jos Katri Helena voitti euroviisut vuonna 1965 letkajenkallaan Minne tuuli kuljettaa"? Juttu on kirjoitettu silloin, kun Suomen euroviisuvoitto kuului vielä sarjaan "sitä ei koskaan tapahdu" eli ennen Lordin voittoa.

Hauskinta on jossittelu autonomian ajan maalaus- ja kuvanveistotaiteella, vaikka se onkin kliseinen sillä tavalla, että sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen. Entäs jos maalaus ja kuvanveisto eivät olisi olleetkaan "taidetta" eli miesten aluetta, johon naiset vajavaisine kykyineen olivat sopimattomia, vaan kirjonnan ja pitsinnypläyksen kaltaisia perinaisellisia toimintoja? "Porvaristytöt olisivat ottaneet maalaustaiteen yksityistunteja samasta syystä kuin pianotuntejakin: pianon ääressä soittava tai maalaustelineen ääressä siveltimellä sipaiseva neito olisi ollut sekä vanhempien että sulhasehdokkaiden mielestä äärimmäisen viehättävä ja viihdyttävä näky." Ne harvat miehet, jotka olisivat ryhtyneet alalle, olisivat menettäneet siinä silmänräpäyksessä naimakelpoisuutensa, ja heitä olisi pidetty "naurettavina, seksuaalisesti poikkeavina, huomionkipeinä, vinoon kasvaneina tai vaikeuksia kerjäävinä."

Vaihtoehtoisen maailmanhistorian nimenä pitäisi olla Vaihtoehtoinen Yhdysvaltain historia, ja jos Yhdysvaltain ulkopuolisen maailman huomataan olevan olemassa, se tarkoittaa enimmäkseen Isoa-Britanniaa, Irlantia ja Australiaa. Kirjan parhaat artikkelit ovat ensimmäinen ja viimeinen, jotka ovat myös niitä harvoja, joissa ei jossitella Yhdysvaltain historialla.

Yleensä taistelujen historiassa vaihdetaan voittaja ja häviäjä keskenään, mutta yhdessä artikkelissa vain lisätään yksi ruumis: Jos muuan Sokrates, joka ei ollut vielä saavuttanut mainetta suurena ajattelijana, olisi kaatunut Delionin taistelussa vuonna 424 eKr., miltä länsimainen filosofia ja politiikan teoria näyttäisivät?

Entäs jos Pizarro ei olisi löytänyt perunoita Perusta? Kirjoitus on itse asiassa perunanviljelyn historia, mutta se ei tee sitä vähemmän kiinnostavaksi. --- Pitempi perunan historia on John Readerin Peruna. Eräs maailmanhistoria.

Cowleyn Vaihtoehtoinen "maailmanhistoria" kiinnostanee yhdysvaltalaista lukijaa enemmän kuin suomalaista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti