Suom. Taina Rönkkö, Like 2013, 722 s.
Hannu Väisänen
Staalot ovat saamelaistarinoiden peikkoja. Tässä kirjassa ne ovat oikeasti olemassa. Susso Myrén ja kumppanit ravaavat staalojen perässä ympäri Ruotsia pohjoisesta etelään ja takaisin. Ravaavat, ravaavat ja ravaavat, ja sitten ravaavat vielä lisää. Peikkojahdin lomassa he selvittelevät ihmissuhdekiemuroitaan.
Stefan Spjut on kirjallisuuskriitikko ja kulttuuritoimittaja. Siitä johtunee kikkailu romaanin rakenteella. Näkökulmahenkilöitä on monia ja osa Staalosta on kirjoitettu kolmannessa ja osa ensimmäisessä persoonassa. Jälkimmäisessä on aluksi epäselvää, kuka kertoja on, ilmeisesti tarkoituksella.
Lukija tietää kirjan staaloista enemmän kuin Susso Myrén. Tämä on vähän sama asia kuin dekkari, jossa lukija tietää murhaajan aiemmin kuin asiaa tutkiva yksityisetsivä tai poliisi. Jännitystä ei pääse syntymään, vaikka Susso Myrén on hengenvaarassa monta kertaa, eikä kauhutunnelmaakaan. Irtopäät ja suolenpätkät eivät riitä siihen.
Staalon loppunousu on hyvä, mutta turhan pitkä. Samaa voi sanoa itse kirjastakin. Stephen King osaa pitää yllä jännitystä yli 700 sivua (paitsi silloin, kun ei osaa), mutta Stefan Spjut ei. Journalistina hänen olisi pitänyt noudattaa vanhaa lehtimiehen ohjetta: puolet pois. Mieluiten kaksi kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti