sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Novelli: Hiivi hiljaa iholla, Osa 1

Jesse Lepistö


 ”Vielä yksi asia, herra Whitehead.”
  ”Pyydän, sanokaa Sam.”
  ”Eh. Sam. Lähin naapurinne on paikallinen kylähullu, vanhus joka käyttää itsestään nimeä Sani. Väittää omaavansa navajoverta. Lähinnä harmiton kaveri, ajattelin kertoa siltä varalta että hän säikäyttää teidät.”
  ”Säikäyttää?”
  ”Öh, niin, hänellä on nähkääs ikävä tapa tuijottaa ihmisiä.”
  Samuel Whitehead naurahti. ”Siinäkö kaikki, hän tuijottaa ihmisiä?”
  ”Tuota... hänellä on myös omituinen tapa liikkua metsässä yöt läpeensä.”
  ”Hän on luultavasti vain yksinäinen ja tylsistynyt, mutta lupaan pitää varani.” Hän sanoi hekottaen.
  Matkalla uuteen kesäasuntoonsa, Samuel löysi itsensä ajattelemasta kuinka paljon vaarallisempia metsän karvaiset asukit olisivat verrattuna höynähtäneeseen vanhaan ukkoon.
Totta puhuen, hän ei ollut koskaan välittänyt eläimistä, eikä hän ollutkaan kovin iloinen laskeskellessaan prosentuaalista mahdollisuuttaan tavata kotimatkallaan esimerkiksi karhu.
Hänen oli kuitenkin ollut pakko löytää mahdollisimman hiljainen soppi, ja olihan mökki ollut halpakin. Sitä paitsi, vehreä ympäristö teki hänen mielelleen ihmeitä... niin kauan kuin mikään ei muistuttanut häntä sen verenhimoisista asukeista. Metsän linnut olivat hänestä siedettäviä; eiväthän ne koskaan tulleet lähelle ihmistä, eivät ainakaan kovin pitkäksi aikaa.
  Avatessaan punaisen, pienen mökkinsä oven, hän veti sieraimiinsa vanhan talon hajua.
Se ja lattialautojen narina muistuttivat häntä lapsuudesta jonka hän vietti isoäitinsä luona.
Iloinen, huoleton lapsuus, kunnes... Samuel nosti toisen kahdesta matkalaukustaan pöydälle.
Hän avasi sen, kaivoi vaatteidensa hautaaman viskipullon ja otti kulauksen.
  Ilta oli jo alkanut surmata edestään päivää, kun Samuel aloitti kirjoittamisen.
Deadline oli onneksi vielä parin kuukauden päässä, hän kun ei ollut tunnettu nopeudestaan.
Hänellä oli läheiset välit kustantaajansa, joka ymmärsi hyvin että inspiraation arvaamaton käärme ei suinkaan puraissut kaikkia jatkuvasti; oli aikoja jolloin arvostetutkin kirjailijat tarpoivat itsesäälin suossa. Ja Samuel E. Whitehead ei ollut kaikkien tuntema ja rakastama kirjailija – ei ainakaan vielä.
Tästä kirjasta oli määrä tulla hänen läpimurtonsa.
  Samuelilla oli rahaa omiksi tarpeiksi. Hän oli siitä onnellisessa asemassa, ettei hänen tarvinnut yrittää kirjoittaa hittikirjaa. Mutta hittikirja oli se mitä hän halusi. Vain yksi teos joka saisi hänen nimensä suuren yleisön tietoisuuteen. Sitä hän oli halunnut lapsuudestaan asti. Lapsuus. Uusi viskipaukku.
  Hän avasi narisevan ulko-oven ja sytytti savukkeen. Pyyhkien kasvoiltaan vuodattamansa kyyneleet, hän istahti rappusille. Huokaisten, Samuel päästi savun vapauteen. Se kohosi kohti lähes täyttä kuuta ja jo kirkkaana loistavia tähtiä. Yöstä tulisi kylmä. Hän mietti kaikkea sitä rahaa jonka oli upottanut psykiatreihin ja puoskareihin, ja sitä miten kirjoittaminen oli ainoa asia joka piti menneisyyden poissa edes hetkellisesti. Hän oli kuitenkin tuhonnut jo puolet viskipullonsa sisällöstä, ja tiesi ettei voisi kirjoittaa ennen kuin hänen päänsä selviäisi.
  Kahinaa. Samuel käänsi kasvonsa kohti äänen lähdettä. Kuunvalossa hän näki muutaman metrin päässä olevassa puskassa liikehdintää. Hän nousi ylös, hitaasti, ja otti askeleen taaksepäin.
Narinaa. Hän kirosi mielessään. Kahina yltyi.
  ”Iltaa, naapuri,” Huudahti harmaahiuksinen hahmo. ”Kaunis yö, eikö vain?”
Päästyään hämmästyksensä yli, Samuel huokaisi ja vielä tärisevin käsin, nosti savukkeen huulilleen.
  ”Te olette varmasti Sani.” Hän sanoi, naurahtaen hermostuneesti, ja puhalsi savun ulos.
  ”Te kaupunkilaiset säikähdätte niin helposti,” Sani käkätti. ”En voi itselleni mitään.
Kuulin että olette kirjailija. Teitä ei kuulemma saa häiritä” Hän sanoo pilke silmäkulmassaan.
  ”Luultavasti maailman huonoin sellainen. Muutama lasi viskiä tuhoaa vähänkin luomisvimmani.” Tämän sanottuaan, Samuel pani merkille vieraansa vaalean ihon.
  ”Ihmettelette varmasti miksi olen näin vaalea. Heh, te ette taida koskaan oppia; Iho on vain jotain, johon henki pukeutuu.” Omituinen loiste Sanin silmissä sai Samuelin hieman varpailleen.
  ”Vai niin.” Samuel selvensi kurkkuaan. ”Mitä te oikeastaan täällä teette? Ette kai oikeasti tullut tänne asti vain vaipuaksenne lapsellisiin leikkeihin?”
  ”En suinkaan, herra kirjailija,” Sani sanoi hieman loukkaantuneena. ”Tulin tuomaan tämän.”
Hän kaivoi taskustaan pienen pussukan ja ojensi sen Samuelille. ”Ripustakaa se vaikkapa seinälle. Sen tuoksu auttaa keskittymään.”
  ”Eh, kiitos.”
  ”Eipä kestä.”
Samuel nyökkäsi ja alkoi hitaasti sulkea ovea. Vanhus tuijotti sanomatta mitään. Vaivaantuneena, hän käänsi katseensa pois. Salpa. Hän huokaisi syvään ja istahti kirjoituspöydän ääreen. Vanhuksen aiheuttama säikähdys oli selventänyt hänen päätään. Hän ei kuitenkaan voinut keskittyä, koska hän tunsi oudon intiaanin vieläkin tuijottavan häntä. Päästyään ikkunalle, hän kuitenkin näki että Sani ei enää seissyt ulkona.
  Kaksi tuntia (ja vain muutama rivi) myöhemmin, Samuel kirosi ja kaivoi jälleen rypistyneestä askistaan savukkeen. Hänen päätään särki, ja hänen silmänsä olivat väsyneet.
'Vielä yhdet savut,' Hän ajatteli. 'Sitten nukkumaan.' Hän mietti vieläkin omituista vanhusta ja vielä omituisempaa valoa hänen silmissään. Pöllö huhuili jossain kaukana. Savua sisään. Savua ulos.
Lähes hiljainen metsämaisema sai hänen päänsärkynsä hellittämään. Hän hymyili itselleen ja sulki silmänsä. Hetken kuluttua pöllön huhuilu kuitenkin kuului lähempää.
  ”Vitun helvetti.” Hän veti sisäänsä viimeisen annoksen savua, ja pudotti natsan tuhkakuppiin. Sihahdus. Oven narinaa. Huhuilu, todella lähellä. Samuel kääntyi katsomaan taakseen, ja näki jättimäisen, harmaan pöllön vain muutaman metrin päässä itsestään. Se oli laskeutunut taloa varjostavan puuvanhuksen oksalle. Se katsoi hiljaa metsään päin. Samuel oli hieman hermostunut, olihan lintu todella iso, eikä se tuntunut pelkäävän ihmisiä. Hän toivoi pääsevänsä nopeasti sisään, ärsyttämättä pöllöä. Hän oli kuitenkin unohtanut kovaa narisevan portaan.
  ”Voi...” Hän kuiskasi ja puri hammasta. Hitaasti, pöllön pää kääntyi. Sen valtavat silmät olivat apposen auki. Samuel oli toki lukenut pöllöjen voivan kääntää päätään 180 astetta, mutta sen näkeminen kuun valaisemassa metsässä oli täysin eri asia. Kylmät väreet kulkivat vielä hänen selkäpitään, kun hän istui sängynlaidalla viskipullo kädessään.

1 kommentti:

  1. Kylläpä pöllö osataan kuvailla kammottavaksi olennoksi. Muutenkin lupaava alku.

    VastaaPoista