Marko Ikäheimo
Joskus 2100-luvun loppupuolella meidän tuntemamme maailmanjärjestys on käytännöllisesti katsoen romahtanut. Entiset supervallat ovat pirstoutuneet keskenään kinaaviksi pikkuvaltioiksi. Islamilainen maailma näyttäisi tässä rytäkässä pysyneen yhtenäisimpänä.
Jossakin tarkemmin määrittelemättömässä Lähi-idän kaupungissa on Budayeenin alue, johon turistien on paras olla harhautumatta. Varomaton pääsee siellä helposti rahoistaan, jos on onnekas. Oikein huonotuurisia varten löytyy myös hautuumaa.
Lähes jokainen Budayeenia asuttavista varkaista, huijareista, ilotytöistä ja transseksuaaleista (vain muutamia mainitakseni) on varustettu neuroimplanteilla. Implanteissa käytetään yleisesti kahdenlaisia softia: moddieta ja daddyjä. Daddy lataa käyttäjänsä lyhytaikamuistiin jonkun erikoistaidon, kuten vaikkapa kyvyn ymmärtää ja puhua saksaa, jos sellaiselle sattuisi olemaan tarvetta. Moddie puolestaan lataa käyttäjään kokonaan uuden persoonallisuuden, todellisen tai fiktioon perustuvan.
Kaiken tämän keskellä vaeltaa Marîd Audran, oman elämänsä antisankari, joka kuvittelee olevansa kaiken ympäröivän turmeluksen yläpuolella. Kieltämättä hän suorittaa huijauksia ja muuta pientä rötöstelyä henkensä pitimiksi. Huumeitakin kuluu samaa tahtia kuin keskiverrolla amsterdamilaiskorttelilla. Audran tekee tämän kaiken kuitenkin luomuna, ilman keskushermostoon vedettyä johdotusta.
Audranilla on Budayeenissä maine jonkinlaisena yleisfiksaajana ja ongelmien ratkojana. Audran tarvitsee kaikki hoksottimensa selviytyäkseen, kun kaupungissa alkaa raakojen murhien sarja. Toisella tekijöistä vaikuttaisi olevan päässään James Bond -moddie, toinen on vielä moninverroin pahempi tapaus.
Ai kun sööttiä
Vanhalle scifipatulle tulee aina lämmin läikähdys mieleen tällaisen kyberpunkin merkkiteoksen kanssa. Kaikesta rappiosta ja rankkailusta huolimatta yleisvaikutelma on ihanan viaton. When gravity fails vertautuu väistämättä Paolo Bacigalupin The windup girliin, sillä molemmilla kirjoilla on sama lukija: Jonathan Davis. Effingerin maailma on kieltämättä vähän karhea reunoiltaan, mutta siinä sentään koko ekosysteemi ei ole romahtamisen partaalla. Effinger viljelee myös huumoria, joka toisin ajoittain on hieman tummanpuhuvaa.Kyberpunk-kirjallisuuden valtavirtaan verrattuna piristävää on myös tapahtumien sijoittaminen islamilaiseen kulttuuriin. En tunne asianomaista tapakulttuuria kovin hyvin, mutta minulle ainakin sen kuvaus on mukavaa vaihtelua normaalisti käytettyyn itämaiseen, erityisesti japanilaiseen, ympäristöön.
Kirjaa kuunnellessa hieman hämmästytti, miten jokainen vähänkin naishahmo on joko sukupuolenvaihdostapaus tai muuten vain transvestiitti. Ilmeisesti Effinger on tuonut kirjaansa kevyesti naamioituna oman tutun ympäristönsä, eli New Orleansin kyseisen alakulttuurin.
Jonathan Davis vetää taas kerran pisteet kotiin lukusuorituksellaan. Windup girlin kanssa hänellä ei ollut oikein mahdollisuuksia näyttää tätä puolta repertuaaristaan, mutta nähtävästi häneltä onnistuu myös hienovarainen huumorikin. Erityisen herkullinen on Bill-taksikuski, joka on korvannut toisen keuhkonsa keinotekoisella keskeytymättä verenkiertoon psykedeelistä huumetta erittävällä rauhasella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti