perjantai 11. maaliskuuta 2011

Novelli: Suonsilmä

Esa Hiltula


Pääsin nyt tietokoneen ääreen ja kirjoitan tämän viestin varoittaakseni sinua. Älä missään nimessä eksy samoihin paikkoihin kuin minä. Minulla oli mieletön tuuri, kun pääsin pakoon. Kaikilla ei ole yhtä hyvä onni.

Viime viikolla sain yliopistolta kirjeen, jossa houkuteltiin kaltaisiani ikuisia opiskelijoita takaisin suorittamaan tutkintoa. Opiskeluthan jäi aikoinaan kesken, kun pääsin mukavaan työpaikkaan kiinni. Vaikka siitä on kulunut useita vuosia, muistan hyvin nuo opiskelun alkuajat. Ensimmäiset kurssit ja opiskeluelämän alkuvaiheet sujuivat mukavasti. Sitten yhden tai kahden vuoden jälkeen tiivis pienryhmämme hajosi, osa siirtyi lukemaan muita aineita tai lopetti kokonaan. Tai niin ainakin luulin, eihän esimerkiksi Petestä kuulunut enää mitään sen ensimmäisen kesätauon jälkeen.

Lähdin siis käymään yliopistolla. Paikka on kasvanut kovasti viime vuosina, mutta paljon siellä on vielä samaa kuin ennenkin. Olen aina ihmetellyt sitä, että se on rakennettu sellaiselle suo- ja rämealueelle. Muualla yliopistot rakennetaan vesistön lähelle rantatontille tai kaupungin keskustan liepeille, mutta täällähän tuo perustettiin ihan korpeen. Vielä kun tuo vanha päärakennus oli niin sisäänkäpertyneen näköinenkin. Kaikki ulko-ovet olivat ihan sivu- tai takaoven näköisiä, aivan kuin pääsisäänkäynti olisi jossain rakennuksen keskellä, piilossa. Ilma oli tosi kauniin kesäinen, suopursut levittivät huumaavaa tuoksuaan, kun kävelin kohti uutta sisäänkäyntiä. Itikat yrittivät kiusata kuten niin aina suoalueella, yksinäinen varis tuijotti minua katon reunalta ja rääkäisi. Jostain kauempaa kuului sen kumppanin vastaus.

Astuin sisään ja suuntasin kohti tiedekunnan kansliaa, joka on aina sijainnut vanhan rakennuksen puolella. Uusi, nykyaikainen arkkitehtuuri muuttui vanhaksi. Seinät olivat edelleen sitä samaa betonia, jota oli yritetty peittää räikeillä perusvärimaaleilla. Vaikutus oli kuitenkin sama, kuin ruumista olisi yritetty meikata lateksilla. Vain muutama ihminen oli liikkeellä, kesällähän siellä oli aina hiljaista. Vaikka aamuisin näytti siltä, että töihin tulee suuret määrät työntekijöitä, päivän mittaan heitä näki yllättävän vähän. Kaikki varmaan ahkeroivat omissa työhuoneissaan ja laitoksissaan niin, ettei heitä nähnyt juuri muualla.

Kansliassa paikalla ollut virkailija ei osannut auttaa minua, kun kyselin opintojen jatkamiseen liityvistä kursseista. Muutenkin hän vaikutti hieman hajamieliseltä ja paikalla oli outo tunkkainen haju. Virkailija valitti, että suurin osa henkilökunnasta on jossain kokouksessa. Hän tyrkytti kuitenkin esitteitä, joissa mainostettiin Miskatonicin yliopistoa. Siellä on kuulemma useita vaihto-opiskelijoita tälläkin hetkellä ja he viihtyvät niin hyvin, etteivät malta tulla pois. Ajattelin kuitenkin käydä juttelemassa oman laitoksen opintoneuvojan kanssa. Tiedekunnan kanslian vieressä olikin hissi, jolla olin usein kulkenut tutulle laitokselle. Vedin hissin oven auki ja astuin sisään. Hissin lattialla näkyi hieman outoa kuraa, mutta en ajatellut sitä sen enempää, vaan painoin kolmannen kerroksen nappia. Sen sijaan, että hissi olisi lähtenyt nousemaan, se alkoikin laskeutua! Hätkähdin suuresti, sillä eihän hissin kerrosvalinnoissa ollut mitään kellarikerrosta. Olin astunut kyytiin alimmasta mahdollisesta kerroksesta ja silti suunta oli alaspäin.

Matka ei ollut pitkä, noin kahden kerroksen mittainen. Hissi pysähtyi ja ovi avautui himmeästi valaistuun käytävään. Yritin sulkea ovea ja painaa hissin nappeja, mutta mikään ei näyttänyt toimivan. Hissi vajosi vielä pari senttiä alaspäin, eikä liikkunut mihinkään. En voinut tehdä muuta kuin astua ulos hissistä.

Edessä avautui pölyisen näköinen käytävä. Seinät olivat paljasta betonia, lattialla oli jonkin verran jälkiä tomussa. Joku tai jotkut olivat kulkeneet täällä. Yleensä hissin vieressä tai lähellä on jokin porraskäytävä, mutta täällä ei sellaista näkynyt. En voinut tehdä muuta kuin etsiä portaikkoa jostain kauempaa. Osa harvakseltaan sijoitetuista loisteputkista välkkyi katonrajassa kun lähdin kulkemaan eteenpäin.

Käytävä kaartui hieman oikealle. Hetken päästä näkyviin tuli muutamia ovia. Pari ensimmäistä oli lukittuja, mutta kolmas oli raollaan. Kurkistin sisään, huone oli jonkinlainen varasto. Seinillä oli muutamia hyllyjä, joilla oli köysiä ja jotain muuta roinaa. Keskellä huonetta oli jokin liikuteltava siirtolava tai pöytä. Olin jo jatkamassa matkaa, kun jokin kiinnitti huomioni nurkassa olevaan pölyiseen vaatekasaan. Kasan välistä pilkisti nuhjuinen farkkutakki. Nostin sitä ja katsoin tarkemmin, aivan kuin sen kantaja olisi ollut liikenneonnettomuudessa tai jotain... toinen hiha oli repaleinen ja siinä oli isoja tummia tahroja. Vasta kun kääsin takin selkämyksen esille, tajusin. Selkämykseen oli tehty suuri yin-yang-kuvio niiteistä. Tämä oli vuosia sitten kadonneen Peten takki, muistin hyvin tuon kuvion, kellään muulla ei voinut olla samanlaista!

Pudotin takin käsistäni ja juoksin nopeasti ulos huoneesta. Katsoin käytävää; takaisin ei kannattanut palata, oli vain jatkettava eteenpäin. Jatkoin siis matkaa. Pian käytävän sulki pariovi, joka ei onneksi ollut lukittu. Oven takana oli taas uusi käytävä, tällä kertaa piti valita, lähteäkö vasemmalle vai oikealle. Mietin hetken, mutta sitten olin kuulevinani jotain ääntä oikealta. Päätin ottaa selvää siitä.

Jatkoin matkaa hieman varuillani. Käytävän valaistus muuttui himmeämmäksi, ikäänkuin lamput olisivat muuttuneet heikkotehoisimmiksi. Ääni kasvoi koko ajan hieman kovemmaksi. Tajusin, että se oli ihmisääni. Jokin laulu tai loitsinta oli käynnissä, erotin joitain outoja sanoja ”Cthulhu lutk wgah'nagl fhtagn..." Aivan kaikesta en saanut selvää, puhuja käytti minulle tuntematonta kieltä. Hiivin varovaisesti eteenpäin. Hämärä lisääntyi ja himmeät kattolamput oli vaihdettu savuttaviin soihtuihin. Yllättäen käytävä päättyi isohkoon saliin, jonne oli kokoontunut joukko ihmisiä.

Katselin näkymää käytävän suulta, en uskaltanut edetä salin sisään. Kaikki tuijottivat salin perällä olevaa suurta mustaa ovea, jonka edessä mies loitsi kuulemaani puhetta. En erottanut aivan tarkkaan, mutta näytti siltä, että mies olisi ollut yliopiston rehtori. Hänen äänensä voimistui koko ajan ja kun hän pääsi loitsun loppuun, kaikki kuulijat vajosivat polvilleen lattialle. Ikäänkuin salin valaistus olisi himmennyt entisestään ja samalla suuri ovi alkoi natisten avautua. Tunsin, kuinka tuuli virisi käytävällä, painavaa ilmaa syöksyi avoimesta ovesta. Saliin levisi vahva mätänevien kasvien tapainen suon löyhkä. Ovi avautui kokonaan auki ja jokin valtava musta hahmo peitti oviaukon. Erotin vain keltaisena hehkuvan jättimäisen silmän ja saliin tunkeutuvia lonkeroita. En nähnyt tarkasti olentoa, se ikäänkuin häilyi osittain paikalla, osittain jossain toisaalla.

Koko tilanne oli aivan uskomaton, huuhdahdin kauhusta. Silloin loitsua huutanut rehtori kääntyi katsomaan minua kuten muutama muukin lattialle polvistunut. Myös oven suuri olento kiinnitti huomionsa minuun, sen suuri silmä katsoi suoraan kohti. Tunsin, kuinka se tutki minua ajatuksieni pohjia myöten. Samalla tunsin jotain myös sen äärettömän mustan mielen tuntemuksia, kuinka se näki meidät pelkkinä mitättöminä suupaloina. Melkein menetin tajuntani, mutta viime hetkellä sain repäistyä itseni irti tilanteesta ja käännyin takaisin käytävään. Juoksin niin nopeasti kuin pystyin.

Kuulin jotain takaa-ajon ääniä, mutta ne hiljenivät nopeasti, kun kiidin vauhdilla eteenpäin. Ohitin oven, josta olin tullut ja jatkoin juoksemista. En uskaltanut katsoa taakseni, vaan jatkoin summittaisesti haarautuvaa käytävää. Onnekseni löysin reitin ulos eikä kukaan pysäyttänyt minua. Takaa-ajajat olivat varmaan huumaantuneet, niin hitailta he vaikuttivat. Tulin ulos eräästä yliopiston huomaamattomasta sivuovesta ja palasin kotiin niin nopeasti kuin pystyin.

Siitä lähtien olen yrittänyt levätä ja toipua kokemuksesta. Illat alkavat pikkuhiljaa pimetä ja joskus minusta tuntuu, että tunnen raskaan suotuoksun. Toisinaan taas olen kuulevinani outoa rapinaa ikkunan takaa, ikäänkuin jokin etsisi minua. Mutta kaikki tuo voi olla mielikuvitukseni tuotetta. Kaikesta huolimatta tunnen outoa kaipuuta yliopistolle takaisin. Ehkäpä sittenkin palaan sinne ja otan tarkemmin selvää tuosta kokouspaikasta. Jos et kuule minusta tämän jälkeen, tiedät minne olen mennyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti