Marko Ikäheimo
Kirjoitin jo aikaisemmin Kalaksikukkoon siitä, miten X-men taas pitkästä aikaa sarjakuvanakin jotain, mitä kärsii katsella. Rachel Ediddenin ja Miles Stokesin podcastin rohkaisemana uskalsin tutustua uudelleen Claremontin ja Byrnen klassisiin X-men -tarinoihin. Kieltämättä hieman riskialtis yritys, sillä nuoruuden suosikkeja ei ehkä kannattaisi kovin tarkalla silmällä katsoa. Eritoten, jos on sattunut oikein todella *rakastamaan* näitä tarinoita.
 |
| Tekstiä pukkaa |
Aika hurjan paljon tekstiä.
AIKA HIRVEÄN PALJON TEKSTIÄ.
Myöhemmin Claremontkin on todennut, että tuli aikoinaan tungettua vähän tarinaa noille sivuille. Huimaan tekstimassaan tottuminen vaati vähän totuttelua, mutta onneksi vastaavasti John Byrne on kynänjäljen suhteen ehkä uransa parhaassa vedossa. Jostakin syystä olen myös aivan erikoisesti pitänyt Terry Austinin tussauksesta. Ehkä sekin johtuu nöösiaikojeni viehtymyksestä juuri tähän kyseiseen sarjakuvaan.
Alkujärkytyksen jälkeen aloin pikkuhiljaa tottua huikeaan tekstimäärään. Silloin huomasin alkukielisestä versiosta jotain, joka ehkä oli suodattunut pois suomennoksista. Kauniisti sanottuna, ne suomennokset eivät tainneet olla kovin kaksisia. Claremontin kieli on välillä todella koukeroista. Ehkä jopa niin kiemuraista, että uskollinen suomennos olisi saanut sen vaikuttamaan naurettavalta. Ehkä se suomennos ei sitten niin kökkö ollutkaan (oli se, toim. huom.).
Edidenin ja Stokesin podcast kutsuu X-Meniä supersankarisaippuaoopperaksi. Ja siinä taitaakin olla avain tähän sarjakuvaan. Suuria tunteita ja vähintäänkin yhtä suurta kielenkäyttöä. Alkukielisestä versiosta huomasin vielä yhden asian: Professori X on ajoittain aivan mahdoton ääliö.
Wolverinelle jälki-istuntoa, niinpä niin.
Mutta kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siitä syystä, huomasin taas narahtavani kovemman kautta mutanttien ihmeelliseen maailmaan. Ja mikä olisikaan narahtaessa. Dark Phoenix -saaga on juuri nyt kovassa vauhdissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti